Puoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.
Sanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti Puraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö huoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.
XII.
Tyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei aallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin saakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu lähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.
Laiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna. Isä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on tanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi itkettää, että hänellä on sellainen isä.
— Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi kädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura hämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti ja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se vapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen hartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä kiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo kookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja pystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean ja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja pehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin arvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne todella olivatkaan.
— Minulla on niin ilkeä isä, ett'ei kellään… nyyhki Sanna.
— Miten niin? kysyi Pura.
Mutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki silmiään.
Yht'äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia huutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi. Käsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä säesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä, joka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan ja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän tuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan kotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun veneilijät olivat vähän hiljempaan.