Soitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut yhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot tahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni kuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas iloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut painavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta veden loiskinakin jo alkoi kuulua.
Omituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan. Sanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta elämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja sanoi Puralle:
— Eikö meki lähdetä soutelemaan?
— Kun oisi venettä… tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa, lisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä laiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen. Sannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman vaikutuksesta kylmä.
Pura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset laineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina voimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät yhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa lipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja Pura totteli.
Toisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen huomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa kiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He laskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia kohti.
— Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen kädellään vettä.
Jos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän vastasi:
— Vieläkö Sannalla on isä mielessä?
— Ei, vaan minä muutoin kysyin.