— Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan yskän.
— Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?
— Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika…
— Mikä teidän isänne on ollut?
Pura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.
— Mikäkö?… En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta vastaukseksi.
— Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo… Sanna keskeytti kysymyksensä.
— On kai hän ollut joku herra — sanoi Pura välinpitämättömän rohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. — Parempia ihmisiä, lisäsi hän vielä pilkallisesti.
Puran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen viskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään. Juotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.
Toiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja ja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja Puran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi solumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin mennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan kosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä virtalaineita.