Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett'ei sormus kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin, ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan. Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin. Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia, joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia. Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi, milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.
He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.
— Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.
— Mennään vain!
He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun palasen.
Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia. Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. — — —
Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin. Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.
— Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.
— Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.
Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta. Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna vastustanut, vaan nauroi.