Kun porvarit alkoivat vastarintaan varustautua, lähdin minä kotiin. Joskaan en kehottanut ryhtymään näihin toimiin, en kumminkaan pitänyt vääränä rukoilla väestömme puolesta, niinkuin Mooses rukoili Israelin lasten edestä heidän sotiessaan amaleekkilaisia vastaan, ja vaimoani ja lapsianikin kehotin yhdessä kanssani rukoilemaan. Kuulimme sitten laukauksia ja kotvan sen jälkeen kovaa, yhtämittaista huutoa, niin että vaimoni, luullen vihollisjoukon hyökänneen kaupunkiin, tärisi kuin haavan lehti ja tukkesi molemmat korvansa käsillään. Mutta kun pauhina läheni, havaitsimme että se oli ilohuutoa. Kiiruhdimme ulos ja näimme paljon kansaa tulevan yläportilta päin. Etumaisina joukossa kulkivat jääkäri ja poikani Valentin käsikkäin, heitä seurasi Klaus, joka vapisi vielä koko ruumiissaan, sekä nuo kuusi nuorta miestä, ja joukon jatkona suunnaton ihmislauma, joukossa vaimoja ja lapsiakin. Kaupunginvouti oli niin ikään kulkenut virran mukana ja nähtyänsä minut, riensi hän esiin, ravisti kättäni ja sanoi:
"Koulumestari, teidän pojallanne on sydän kohdallaan. En totta maarin unhoita koskaan hänen miehekästä esiintymistään tämänpäiväisessä ottelussa." Sitte kertoi hän ylistellen Valentinin urosteosta, ja hänen puhettansa kannatti ympärillä seisova taaja joukko, kehuen ylenmäärin poikani jaloa sydäntä ja häikäilemätöntä rohkeutta. Kysyttyäni mihinkä tämä suunnaton saattojoukko nyt oli menossa, vastasi kaupunginvouti:
"Majataloon — siellä on nuorten miestemme tyhjennettävä ruotsalaisille luvassa ollut viiniaami; onhan kaupunkimme urheille puolustajille edes jonkunlaista hyvikettä hankittava."
Iloni, kun poikaani ylenmäärin kiiteltiin, ei ollut vallan puhdas — olinhan nähnyt hänen tulevan käsikkäin jumalattoman jääkärin kera. Minusta olisi myöskin ollut sopivampaa, jos väestö olisi kokoontunut kirkkoon Herralle, Israelin pelastajalle, kiitostansa julkituomaan, kuin mennyt ravintolaan tuhlaamaan aikaa turhuuteen, sillä Hän se pelasti kaupunkimme uhkaavasta vaarasta, eikä Valentin eikä liioin jääkäri. Mutta kaupunginvouti pyysi minua tällä kertaa synkistä mietteistäni luopumaan ja lausuttuansa: "Suotakoon nuorisollekin jotain iloa", hän liittyi jälleen riemukulkueesen. Majatalossa alkoi nyt juominen ja mässääminen, reuhaaminen ja riemuileminen, jolle ei ollut loppua tulla. Täten osottivat he iloaan hädästä pelastumisen johdosta. Joitakuita lienee ollut, jotka sydämessänsä antoivat Jumalalle kunnian, mutta ei ainoatakaan, joka julkisesti olisi uskaltanut tunnustaa kiitollisuuttansa hänelle, paitsi Ebelingin Hannu, torninvartija, joka ylhäiseltä olinpaikaltaan iltasilla puhalsi tuon ihanan virren: "Käy nyt sieluni ja mielen', Herraa kunnioittamaan!" jota hänen oli tapana puhaltaa milloin kaupunkimme ylitse rajuilma oli riehunut tekemättä vahinkoa.
Poikani tuli kotiin vasta myöhään puoliyön jälkeen, silläkin kertaa jääkäri seuramiehenänsä, joka portilla erotessa lujalla kädeniskulla jätti poikaani hyvästi, virkkaen:
"Sen sulle sanon, että sittekun sotapalveluksen hylkäsin, olen aina etsiskellyt itselleni toveria, jonka seurasta olisi hitusenkaan kunniaa, mutta tänään vasta olen semmoiseen yhtynyt. Olkaamme täst'edes tovereita." Vähältä etten huutanut niin paljon kuin kurkustani lähti: "Poikani, jos pahanjuoniset sinua houkuttelevat, älä suostu heihin!" Mutta Valentin vastasi:
"Tuohon käteen, niin olkoon."
Kuudes luku.
Varotus.
Tuo mies on piikana, niin röyhkeästi
Kaanaaksi puhelee — hänt' siedä en.