Alkemisti.
Seuraavana päivänä kutsuin Valentinin huoneeseni ja kysyin raskaalla mielellä ja kyynelsilmin häneltä: "Uskotko, poikani, että minä ja äitisi rakastamme sinua?" Hänen vastattuaan: "Uskon kyllä, rakas isä", jatkoin: "Koska niin on, poikani, niin tottele sitten isäsi kuritusta äläkä ylenkatso äitisi neuvoja. Lapsena sairastit isoa rokkoa, josta menetit näkösi eikä meillä ollut enää sinusta mitään toivoa. Äitisi ja minä odotimme joka hetki viimeistä hengenvetoasi. Ja millainen oli silloin mielemme? Sydämmissämme tunsimme kuin olisimme olleet menettämäisillämme mitä meille maan päällä oli rakkainta. Vielä vähän aikaa — niin oli meiltä kalliin aarteemme palauttamattomasti riistettävä. Sanomaton tuska täristytti sydänjänteitämme, ja kyynelten sumentamat silmämme saattoivat huomata ikään kuin äärettömässä etäisyydessä vain häiveen siitä lohdutuksen valosta, jota Herra evankeliuminsa kautta vuodattaa syvimpäänkin murheen pimentolaan. Mutta, Valentin, jos niinkin olisi käynyt kuin pelkäsimme, olisimme sittekin nöyristyneet Jumalan edessä, ja sanoneet: Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty. Vaikkemme sitte enää olisi nähneetkään kasvojasi emmekä saaneet pitää sinua luonamme, olisi meidän silti ollut sanomattoman lohdullista tietää, mistä meidän oli sinua etsiminen ja mistä aikanamme sinut löytäisimme — taivaasta, hyvästä tallesta Jumalamme luotettavissa käsissä. Mitenkäs nyt, mikä nyt on lohdutuksenamme ajatellessamme sinua, sano se, poikani?"
Valentin muuttui kasvoiltaan ja hän sopersi ällistyneenä:
"Mitä tarkotatte, isä. Minä en tajua mihin sananne tähtäävät?"
Silloin otin häntä kädestä ja sanoin: "Näetkös, poikani, sinä olet taaskin sairaana, sairastat kuolintautia, ja meitä vapisuttaa ajatus, että milloin hyvänsä saatamme sinut kadottaa. Mutta tällä kertaa ei taivaallinen Isä tahdo temmata sinua sylistämme, vaan sielusi vihollinen, joka on murhaaja alkuansa, joka kauan on vaaninut jälkiäsi ja on nyt valmiina nielemään sinut saaliinansa. Minä kuulin eilen omin korvin sinun ruvenneen ystävyysliittoon miehen kanssa, joka on myönyt sielunsa saatanalle, joka ei välitä Jumalan sanasta ja käskyistä, joka on irstas veijari, peluri ja kiroilija, Beliaalin lapsi, jonka kasvoja ainoastaan tarvitsee nähdä päättääkseen minkä hengen lapsia hän on. Ja semmoisen rinnalla tahdot sinä, poikani, joka olet luu meidän luustamme ja liha meidän lihastamme, elää maailmassa. Katsos, siinä syy huolestumiseemme, emmekä tällä kertaa huomaa edes lohdutuksen häivettäkään." Näillä ja monilla muilla sanoilla, jotka Herran Henki ja hellä, murehtiva isänsydän minussa herättivät, puhuttelin häntä sekä pyysin ja kehotin, ettei hän hylkäisi vanhan isänsä neuvoa, vaan heti luopuisi jääkärin toveruudesta. Muutoin oli hän saattava harmaat hapsemme murheella hautaan.
Hän vastasi: "Jumala varjelkoon, että minusta tulisi kelvoton poika tahi jumalaton ihminen. Ymmärränhän minä mitä minun tulee tehdä ja mikä on oikeaa — siitä ei minua järkähytetä hiuskarvan vertaa. Mutta ystävällistä väliä jääkärin kanssa en voi rikkoa, sillä minun on häntä kiittäminen hengestäni. Hänen uskonnollisia mielipiteitänsä en hyväksy enkä häntä aio pyytääkään rippi-isäkseni tai sielunhoitajakseni, tahdon vaan seurustella hänen kanssansa niinkuin hyvän toverin ainakin. Myönnän, että hän mielellään pelaa ja että hän usein juo enemmän, kuin mitä janottaa, eikä hän aina käytä tarpeeksi hienoa puhetapaa, mutta semmoista on katsottava sormien läpi kun hän muuten on rehellinen mies ja uskollinen toveri. Se mies on haistanut ruudin savua ja nähnyt eläissänsä paljo, mitä ihmiset, tuntematta maailman menoa, eivät aavistakaan. Älkää minun tähteni siis, rakkaat vanhemmat, olko huolissanne, älkääkä vaatiko, että minun ainoana ilonani olisi raamattu ja virsikirja, niinkuin Veit Geissendörfer vanhuksen. On hänkin nuoruudessaan ollut toisenlainen. Pitäisi sitä toki sallia nuorisollekin jotakin iloa elämästä, Muuten, isä, voitte kääntyä esimieheni, kaupunginvoudin, puoleen ja ottaa häneltä tarkempaa selkoa minusta — enkä luule teidän koskaan saavan kuulla semmoista, mikä olisi nimellenne häpeäksi."
Jälkimäisestä väitteestänsä sanoin minulla olevan niukalti lohdutusta, sillä joskin kaupunginvouti porvarina oli tunnettu hyväksi ja oikeutta harrastavaksi mieheksi, niin puuttui häneltä kokonaan kristillistä totisuutta, eikä hän anna sille muissakaan arvoa. Sitä paitsi koetin tehdä hänelle selväksi, että kaikki mitä hän oli puhunut, oli paljasta kielenpieksäntää ja röyhkeätä kerskausta, että hänen elämänkäsityksensä, Jumalan sanan kannalta arvosteltuna, kaikittain oli kiero ja nurinkurinen, ja kuinka mahdoton ihmisen on sotia pahuutta vastaan muilla aseilla kuin Jumalan sanalla ja rukouksella, niillä aseilla, joita hän halveksi. Lopuksi muistutin häntä vakavasti, että ellei hän piakkoin tee parannusta, niin hänen kohtalonsa oli surkealla tavalla tuova ilmi sen lauseen totuuden, joka sanoo: Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta mitä hyvänsä sanoin, kaikki oli kuin tuuleen puhuttua.
Poika poloiseni oli kääntänyt sydämensä pois elävästä Jumalasta ja samalla tietysti vanhemmistaan. Ja vaikka hän näki, kuinka kovasti hänen huikentelevaisuutensa murti mieltämme, niin meidän suhteemme hän oli aivan välinpitämätön. Entisten ystäväinsä parissa hän ei enää viihtynyt. Yksin vanhaa Veitiäkin, joka oli rakastanut häntä kuin omaa poikaansa, hän karttoi, sillä Veit oli kerran varottanut häntä jääkärin seurasta. Kuinka monta laulua vanhus olikaan opettanut hänelle pitkinä talvi-iltoina, ja keväisin kyhäillyt hänelle konstikkaita viheltimiä!
Toimituspaikastaan päästyään Valentin haki hetikohta jääkärin ja vietti hänen kanssaan loppuosan päivää ja hyvän veron yötäkin, pelaten, juopotellen. Rehellisten ihmisten varotuksiin hän vastasi ilkunnalla ja haukkumasanoilla ja ennen pitkää alkoivat oikein ajattelevat henkilöt pitää häntä huijailevana velikultana. Kaupunginvouti yksin oli asiasta eri mieltä. Hän vakuutti nuorukaisen toimellisesti ja täsmälleen toimittavan tehtävänsä — hänen säännötöntä elämäänsä katseli hän sormiensa lomitse. Paha hedelmä sai häiriintymättä kehittyä ja kypsyä, jonka kaupunginvouti aikanansa sai häpeäksensä ja vahingoksensa kokea sekä me, hänen poloiset vanhempansa, suureksi suruksemme tuntea. Kaupunginvoudin täytyi viimein myöntää todeksi tunnettu sananparsi: "Ei savua ilman tulta."
Mutta ennenkun jatkan kertomustani, tahdon omistaa muutaman sanan vanhan, uskollisen ystäväni, portinvartija Veit Geissendörferin muistolle, jonka nimen olen jo monta kertaa maininnut. Sen miehen vertoja ei lie monta ollut maailmassa.