Seitsemäs luku.
Portinvartija.
Jos suot mun vanhaksi,
Jos annat elää kauan,
Niin tule turvaksi
Ja olo vahva sauvan'!
Suo kärsivällisyys
Sinuhun luottava,
Suo kunnialla myös
Hiuskarvain' harmeta!
Kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuudenpäivästä v. 1632 lähti kaupunginvouti Würzburgiin, jossa hänen oli nostettavana lähes tuhannen taalerin suuruinen rahamäärä sinne sijoitetulle sotaväelle hankkimistaan ohrista, kauroista ja viinistä. Seuraavana tiistaina oli rahat jätettävät Speckfeldiin, mistä ruhtinas oli luvannut käydä niitä noutamassa. Ajan rauhattomuuteen nähden oli asia päätetty toimittaa salateitse. Asiasta ei ollut tietoa muilla kuin pojallani, johon kaupunginvouti yhä edeskinpäin luotti, valiten hänet matkakumppanikseenkin. Minä olin edellisenä päivänä lausunut paheksumiseni siitä, että Herran päivänä oli ryhdytty maalliseen toimeen, mutta poikani väitti kaupunginvoudin sanoneen: "Herraspalvelus on tärkeämpi jumalanpalvelusta."
Iltapäivällä oli Margareeta lähtenyt lasten kanssa pieneen viinitarhaamme kävelemään, ja kammarissa yksin istuskellessani muistui niin elävästi mieleeni saarna, jonka puolipäivä-jumalanpalveluksessa olin kuullut.
Arvoisa vanha pastorimme Hieronymus Theodorikus saarnasi nimittäin päivän tekstin johdosta, joka kuten tiedetään, puhuu Jerusalemin hävityksestä. Tutkimusaineessaan hän sattuvasti kuvasi evankeelisen kirkkomme olevan samallaisessa tilassa, kuin Jerusalemi, jota viholliset saartoivat ja piirittivät joka puolelta. Lopuksi hän vakaasti terotti kuulijoittensa mieleen valvomisen ja rukouksen tärkeyttä, että he paremmin kuin Jerusalemi tuntisivat etsikkoaikansa ja jo siitä päivästä rupeisivat ajattelemaan mitä heidän rauhaansa kuuluu. Veisattiin virsi: "Te synnin orjat, herätkäät ja kiirehesti lähtekäät jo luoksi ystävänne", ja tuota ihanaa melodiaa uruilla säestäissäni, valtasi sydäntäni niin suuri ahdistus ja mielenliikutus, että kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Urut voivat todellakin puhua kieltä yhtä selvää kuin sanakielikin — tulkitsevatpa välistä sitäkin, mihin sanat eivät riitä. Niin usein kun kuulen tuota virttä, tuntuu minusta maa ikään kuin vapisevan, haudat aukenevan ja ylienkeli huutavan eläville ja kuolleille: "Katso, ylkä tulee; menkää ulos häntä vastaan!" Se on lutherilainen Dies irae ylistyslaulu [munkki Tuomas Celanolaisen sepitsemä hymni, jota alkusanojensa mukaan sanotaan "Vihan päiväksi" (Dies irae). Suom.], jota ei kenenkään ihmislapsen pitäisi voida kuulla ajattelematta, että meidän kaikkien on ylösnouseminen Kristuksen tuomioistuimen eteen.
Istuessani ja miettiessäni — saarnaa, veisuuta ja ahtaita aikoja, astui vanhus Veit Geissendörfer kammariini, asetti nurkkaan keppinsä ja rupesi viereeni istualle. Hän oli seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt, mutta ikäisekseen vielä reipas ja voimakas. Nuorempana hän oli herra Konrad v. Limburgin aseenkantajana ottanut osaa retkeen kristikunnan perivihollista, Turkkia vastaan ja palvelusaikanansa ollut tunnettu urhoolliseksi soturiksi. Kerran hän miehekkäällä rohkeudellaan ja nerokkaalla maltillisuudellaan pelasti herransa varmasta kuolemasta; mutta hän ei ollut niitä pöyhkeileviä sotureita, jotka kerskaavat urostöillään ja niin usein kertovat sepustettuja juttujaan perättömistä sankariteoistaan, että viimein itsekin uskovat niitä tosiksi. Veit oli luonteeltaan totuutta harrastava, rehellinen ja Jumalata pelkäävä mies, joka inhosi maailman kevytmielistä touhinaa ja odotti iälliseksi joutuneena Simeonin lailla pääsevänsä rauhaan. Kolmikymmentä vuotta sitten hän erosi sotapalveluksesta ja sai senjälkeen tärkeän portinvartijaviran kaupungissamme hoidettavakseen.
Veit vanhus oli lastenkin hyvä ystävä ja rakasti sanomattomasti minunkin poikiani, Valentinia ja Johannesta.
Ei kellään ole syytä väittää minun erinäisemmin suosivan sotaväkeä, mutta tässäkin säädyssä on joitakuita, joissa Jumalan armon oikealla käyttämisellä hyvä omatunto, sydämen puhtaus ja mielen siveys ovat säilyneet. Voinpa sotavanhusten suhteen väittää, että olen heissä, useammin kuin muissa, tavannut oikeata lapsekasta yksinkertaisuutta.
Kun jumalanpalveluksen päätyttyä salpa otettiin portin edestä pois, niin vanha portinvartija tuli tavallisesti joka sunnuntai- ja juhlapäivä minun luokseni kotiin, viettääksensä rauhaisan hetken minun parissani iloisessa kanssapuheessa. Tänäpänä hänellä oli nähtävästi erikoisempaa sydämellään, sillä hän oli tavallista hiljaisempi ja niukempi sanoiltaan ja kysyttyäni mikä häntä vaivasi, sanoi hän nähneensä erimerkillisen unen, jonka hänen omilla sanoillansa nyt kerroit Näin se kuului: