"Istuessani yöllä viime keskiviikkoa vasten odottamassa Würzburgista tulevaa postivaunua, rupesi minua uni painostamaan, niin että nukuin penkille, jolle olin istuutunut. Olin silloin seisovinani vahtia synkässä metsässä, niinkuin minun Unkarissa usein oli täytynyt olla sotapalvelukseni aikana, ja siellä näin pienen poikasi Johanneksen istuvan puun juurella syli täynnä kukkia. Äkkiä syöksi verenhimoinen susi kita ammollansa hänen päällensä, ja poika alkoi täyttä kurkkua huutaa: 'Veit, auta, auta!' Minä riensin avuksi, hyökkäsin hukan kimppuun, mutta en jaksanut sitä voittaa, vaan jouduin itsekin pedon raadeltavaksi sittenkun keihääni oli murtunut kuin oljenkorsi sen hampaissa. Pian senjälkeen olin makaavinani kaupunkimme portin vieressä pienen asuintupani oven edessä. Samassa sinä, Ulrik, astuit ruumiini luo ja sanoit: 'Pankaa Veit hautaansa, mutta noutakaa ensin soittajia ja haudatkoon hänen komppaniansa hänet sotilasten tavan jälkeen, sillä Veit on soturi vanhastaan ja on kuollut soturin kuoleman.' Mutta kiväärin laukaukset kumahtivat niin kummallisesti ja sitä paraillaan ihmetellessäni heräsin. Olin kuullut portilta kuormurin kolkutusta, sillä hän oli jo hyvän aikaa vartonut vaunuinensa siellä päästäksensä sisään. Luulen tätä unta merkiksi Jumalalta, että minun ennen pitkää on kulkeminen kaiken maailman tietä."
En rohjennut olla niin julkea, että olisin vanhan ystäväni unta ruvennut selittämään, mutta vakuutettuna siitä, että unia, jotka kehottavat meitä pitämään vaaria sielustamme, ei ole halveksittava, vaan että ne usein kulkevat viesteinä tahi viittauksina Jumalalta — onhan Jumala usein unien kautta istuttanut terveellistä pelkoa huikentelevaiseen maailman lapseen, usein suloisesti lohduttanut murheellista Jumalan lasta — vastasin:
"Unia kuin lumia, mutta saattavat ne olla Jumalastakin. Minun täytyy sittekin sanoa Joosefin tavalla: 'Jumalan on selitys.' Jos hän tahtoo, niin voitte elää vielä kauankin, mutta hiuksenne ovat harmenneet, selkänne koukistunut ja olette jo ehtinyt niihin vuosiin, joista, niinkuin saamamiehet sanovat, kaikki viehätys on kadonnut. Elonlampustanne on jo öljy loppumaisillaan ja kukaties Jumala tällä unella on tahtonut teille ilmoittaa, että hän pian sammuttaa senkin valontuikkeen. Vanha ystävä, mitäpä tuosta? 'Minä olen ylösnousemus ja elämä', sanoo Vapahtajamme, 'joka uskoo minuun, hän elää ehkä olisikin kuollut, ja joka elää ja uskoo minuun, ei hän ole iankaikkisesti kuoleva'. Uskotkos sinä sitä?"
"Niin, minä uskon", portinvartija vastasi: "nuo sanat toistan aina itsekseni, kun kuollutta kannetaan kaupungin portista ulos ja kuulen kirkkomaalla veisattavan:
"Rakkaamme suru, tuska nyt
On viimein tässä päättynyt;
Hän kantoi kuorman Kristuksen
Ja nukkui Herran nimehen."
Mutta hän halusi kernaasti tietää mitä se merkitsi, kun hän unissansa oli kuullut minun sanovan, että hän kuoli sotilaan kuoleman, vaikka siitä jo oli kolmikymmentä vuotta kulunut kun hän oli ollut viimeisellä sotaretkellä mukana.
"Älkää siitä olko huolissanne", sanoin; "sanotaanhan sanassakin: 'Ei ketään kruunata, joka ei rehellisesti ole taistellut?' Jokainen kristittyhän sen mukaan kuolee sotilaan kuoleman, jos hänen viime hetkensä kohtaa hänet tappotantereella tahi tautivuoteella yksinäisessä portinvartijan mökissä. Suokoon Jumala teidän ja minun vaan rehellisesti taistella ja autuaasti kuolla!"
"Olette oikeassa", virkahti vanhus, otti keppinsä ja lähti.
Kahdeksas luku.
Hyökkäys.