Rakkaamme suru, tuska nyt
On viimein tässä päättynyt;
Hän kantoi kuorman Kristuksen
Ja nukkui Herran nimehen.
Seuraavana päivänä vietti virkatoverini Johannes Kimtsch Winterhausenissa hopeahäitään. Hän oli kantanut ristille poikani Johanneksen, ja tämä pyysi sentähden päästä varhain aamusella viinitarhaan, tuodaksensa sieltä pari viinirypäleterttua, jotka hän edellisenä päivänä oli nähnyt olevan kypsinä; ne hän tahtoi viedä risti-isälleen, mennessänsä tälle onnea toivottamaan. Portinvartija oli luvannut laskea hyvissä ajoin hänet menemään kaupungin portista, jota öisin aina pidettiin huolellisesti lukittuna. Pojan lähdettyä matkaan nousin tapani mukaan kirkontorniin kelloja soittamaan. Samassa kuului kellojen kuminaa Winterhausenistakin, ja minä olin iloinen, että toverini juuri tänään vastasi niin täsmälleen: olimme nimittäin jo monta vuotta takaperin sopineet siitä, että aamusoitto oli oleva aamutervehdyksemme toinen toisillemme.
Sinä päivänä lähetin liikutetuin mielin hänelle tervehdykseni: joka viisikolmatta vuotta on elänyt aviomiehenä, se on paljon kokenut hyvää, jos pahaakin. Menneisyyteen päin aatokseni lennähti, muistelin sitä kun kannoimme hänen ainoan lapsensa, Udalrikuksen kirkkomaahan. Kalpeana ja lohdutonna kulki hän vierelläni ja kaikkiin lohdutuksiini ei hänellä ollut vastattavana kuin: "Udalrikus, Udalrikus, riemun juhlapuvun olen riisunut päältäni ja paneutunut murhevaatteisiin." Nyt sitä vastoin saattoi hän levollisen rohkealla mielellä lähettää minulle tervehdyksensä, vaikka minä, nähdessäni millaista hävitystä sodan kauhistus oli saattanut nuorisossamme, katsoin olevan syytä usein otaksua sen ajan olevan käsillä, josta on täytynyt valittaa: "Autuaat ovat hedelmättömät, ja ne kohdut, jotka eivät synnyttäneet, ja ne nisät, jotka eivät imettäneet."
Kun olin soiton lopettanut ja alkanut tulla alas, pysähdyin tuokion ajaksi torniakkunan eteen silmäilläkseni kasteesta kimaltelevaa, hymyilevän raikasta seutua, joka levitteleikse silmieni edessä. Aurinko oli vastikään noussut levittäen kultaloistettaan korkealla sijaitsevain viinitarhojen yli, vaikka laakso, virta ja pienoinen kaupunki nukkuvine asujamineen vielä olivat tiheän sumuhunnun kietomina. Vastapäätä kirkkoa kohouvalla vuorella näin samassa silmänräpäyksessä poikani Johanneksen astuvan sumusta näkyviin ja lähtevän kulkemaan ylinnä vuoren laella olevaa vanhaa kivirakennusta kohden, josta oli tehty vahtikoju viinitarhain vartijoille.
Ammoisina aikoina, ennenkuin mitkään laivat vielä kyntelivät Mainjoen vesiä tahi ennenkuin viinirypäleitä viljeltiin näillä seuduin, asui, niin kertoo tarina, tuossa talossa isä seitsemän poikansa kanssa. Kun pojista varttui miehiä, asettuivat he virran äyräille asumaan, siten laskien perustuksen nykyiselle Sommerhausenin kaupungille. — Niinkuin jo mainitsin, näin Johanneksen kulkevan taloa kohden, ja arvasin hänen päättäneen käydä toivottamassa hyväähuomenta Mündleinin Hannulle ja tämän pojalle, Klaulle, jotka olivat olleet viinitarhoja vahdissa ja sen tähden viettäneet yötä tuvassa. Pikku Johannes oli hiljaismielinen, rakastettava lapsi, tottelevainen, siivo ja luonteeltansa ystävällinen, ja olenpa vakuutettu, että Jumala oli siunauksellaan auttanut tämän lapsen kasvatusta, valmistaaksensa isänsydämelleni jotakin makeutta moniin katkeriin suruihin nähden, joita meillä oli Valentinista ollut.
Mutta poika oli tuskin päässyt kynnyksestäkään yli, kun näin hänen ryntäävän takaisin ja tulista kyytiä juosta kiitävän vuoren rinnettä alas. Hän juoksi kuin takaa ajettu naarashirvi yli kivien ja kantojen, väliin kompastuen ja taas pystöön keikahtaen, sekä heittäytyi viimein erään kiviaidan ylitse, juurikuin verivihollinen olisi ollut kintereillään. Hämmästyneenä ja kauhistuneena tuijotin tuskaisesti vuorta kohden tietämättä, mitä tuo merkitsisi ja näin samassa kaksi miestä, kroaattien hyvin tunnetut punaiset viitat yllään, tulevan ulos vahtituvasta ja lähtevän vinhaa kyytiä poikaa jälestä ajamaan; näinpä vielä toisen heistä vetävän esille pistoolin, tähtäävän häntä kohti ja ampuvan. Samassa tuokiossa kuulin valppaan portinvartijan puhaltavan hälytystöräyksen.
Minun silmäni mustenivat; sen verran olin kuitenkin tolkulla, että tiesin luodin menneen ohi määrästään, sillä poika juosta viletti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Silloin pinnistin itseni vapaaksi huumauksestani, kiiruhdin tornin portaita alas ja juoksin, minkä jaloiltani pääsin, kaupungin portille päin ja saavuinkin niin ajoissa sinne, että sain siepanneeksi poikani syliini ennenkuin hän juoksusta uupuneena vaipui maahan.
"Tänne, hyvät ihmiset, tänne! Auttakaa, auttakaa!" kuulin Veit vanhuksen huutavan, koettaissaan kaikin voiminsa pitää vastaan, estääkseen kahta kroaattia tunkeumasta kaupunkiin; mutta nämä, joilla nyt oli parin kolmenkymmenen suuruinen miesjoukko kerallaan, työnsivät auki portit ja uhkasivat katalasti kiroten portinvartijan tappaa, jos hänen suustansa hiiskaustakaan kuuluisi. Mutta vanhus puolusti asemataan miehekkäällä uljuudella, heitti torven olallensa, töytäsi peitsen vihollista vastaan ja tiuskasi tuimasti: "Mitä asioitavaa teillä täällä on? Totisesti ette ole mitään sotilaita, kurjaa joukkiota oletten, kun hennotte hätyyttää viatonta lasta."
Silloin karjasi muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevansa joukon johtaja:
"Pois tieltä, toverit, kyllä minä opetan häntä pilkkaamaan hänen majesteettinsa keisarin värvääjää, kapteeni Nikol Paradeiseriä ja hänen ravakoita poikiansa kurjaksi joukkioksi!" Näin sanottuaan kannusti hän hevostansa, niin että se hypähti pystöön, ja heilutti uhkaavasti miekkaansa Veitin pään päällä. Nyt aloin minäkin kaikin voimin huutaa apua. Silloin kiiruhti läkkiseppä Marks Stumpf ynnä joitakuita muita asunnoistaan ulos, mutta nähtyänsä kroaatit, jotka jo olivat tunkeutuneet kaupungin portista sisään, ja ilman aseita kun olivat, he katsoivat paraimmaksi pysyä erillään koko kahakasta.