Veit vanhus ei kumminkaan antanut niin hevillä perään, vaan asettui hajasäärin maasotamiehen tavoin seisomaan ja tähtäsi peitsellään johtajan hevoseen. Mutta kroaatti kohousi jalustimiensa varaan ja lyödä huimasi Veitiä miekallaan niin kovasti päähän, että ukko silmänräpäyksessä kaatui maahan. Sitten huusi joukon päämies:
"Maatkoon vanha narri siinä, hän on saanut ansaitun palkkansa; nyt eteenpäin, seuratkaa minua!" ja niin lähti hän täyttä neliä ratsastamaan kaupungin keskustassa olevalle kreivin linnalle päin, ja muu joukko seurasi hänen jälkiänsä.
Johannes painautui likemmä rintaani, huutaen: "Juoskaamme, rakas isä, muuten tappavat he meidät kaikki", mutta kroaatit kiitivät ohitsemme meistä välittämättä. Riensin nyt kaupungin portille katsomaan miten oli vanhan Veitin laita. Hän eli vielä; näytti olevan henkitoreissaan eikä tuntenut meitä. Mutta kun minä ja Johannes huusimme häntä nimeltä, aukaisi hän silmänsä ja puhui katkonaisin sanoin: "Siinähän olette kumpikin, sinä Ulrik ja pikku Johannes, jonka susi tahtoi niellä — nyt on uneni käynyt toteen — oi voi, oi voi, millaiset kauheat tuskat minulla on!"
Kehotin kuolevaa ystävääni ajattelemaan loppuansa, joka oli lähellä, ja sanoin, että nyt oli tarpeen oikein todenteolla rukoilla: "Herra Jeesus, sinulle elän, Herra Jeesus, sinulle kuolen." Hän liikutti samassa vähän päätänsä, juurikuin sanoaksensa "amen", veti pitkän huokauksen, ja sielu erosi hänen ruumiistansa. Tällä välin oli paikalle kerääntynyt useita naapureita; heidän avullaan nostimme hengettömän ruumiin ja kannoimme sen portinvartijan tupaan.
Tämän tehtyä kysyin pojaltani syytä hänen hurjaan pakoonsa vuorituvalta. Siitä hän kertoi: "Tuvan lähelle tultuani kuulin sisältä hiljaista vaikeroimista, ja avattuani oven näin Mündleinin Hannun ja Klaun makaavan lattialla, Klaulla haava rinnassansa, ylteistään veressä, eikä elon kipinätä suonissaan. Isänsä, joka niin ikään oli haavoitettu, oli satulahihnalla köytetty kiinni, ja vaikeroi ääneen. Pesävalkean ääressä loikoili pari kroaattia syöden keitosta, jonka viinitarhan vartijat olivat itseänsä varten valmistaneet. Nähtyänsä minut karkasivat he pystyyn, syöksyivät jälestäni ja ampuivat minua kohden. Kun laukaus kajahti syöksyi Lindelbachin tien viereisestä notkosta esiin joukko ratsumiehiä, jotka kaikki lähtivät minua ajamaan jälestä. Minä kun olin melkosen matkan edellä, kerkesin ennen heitä kaupungin portille, jota Veit minun varalleni piti avoinna."
Sittekun poika oli päättänyt kertomuksensa otin häntä kädestä ja kiiruhdin kotia, jossa tapasin vain vaimoni ja kaksi tytärtäni, jotka eivät tapahtumasta tienneet vielä mitään. He olivat kuitenkin peljästyksissään, nähtyänsä ensin minun rientävän torninrappusia alas ja vähän ajan perästä kroaattien kiitävän ohi. Valentin oli äskettäin mennyt ulos ottaaksensa, kuten oli sanonut, selkoa siitä missä aikeissa vieras sotaväki oli hyökännyt kaupunkiin. Kiellettyäni omaisiani lähtemästä kotoa jätin heidän toimeksensa telkitä huolellisesti portti ja läksin kansanjoukon jälestä kreivin linnalle, sittekun Hannu Mündleinin vaimolle sivumennen olin ilmoittanut hänen miehensä ja poikansa onnettoman kohtalon.
Yhdeksäs luku.
Ryöstö.
Me saaliin oivan saimme, veikot,
Ratsaille siis!
Shakespearen "Henrik IV".