Kaupunginvoudin virkahuone oli samassa linnassa, jonka edustalla olevalle aukialle torille kaupungin porvaristo tällä aikaa oli melkein yksissä miehin kerääntynyt, ja katseli kauhulla kroaattien harjoittamaa ilkivaltaisuutta. Linnan piha oli täynnä aukimurrettuja kirstuja ja rikotuita viiniruukkuja, joita sotamiehet olivat kanniskelleet kellareista. Sill'aikaa kuin muutamat, jotka murtautuivat voudin konttoriin, siellä särkivät kaikki lukot ja pengastivat pohjia myöten kaikki sopukat, seisoivat toiset pihalla paljastetuin miekoin ja joivat viiniä huippulakeistaan. Juotuaan janonsa sammuksiin kaasivat he tähteet viinistä maahan. Jotkut panivat kokoon ryöstämiänsä tavaroita — ja sitä tehdessään he kiivaasti riitelivät keskenään ja kiroilivat mitä kauheimmin, joten kaunis linnanpiha, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäilloin kisailemaan ja laulamaan, näytti muuttuneen helvetin kuiluksi. Minä puhelin parhaallaan naapurini Gebhartin kanssa siitä, mitä tämä vallattomuus oikeastaan merkitsi, kun kapteeni Paradeiser ja muutamat hänen sotamiehistään tulivat ulos laahaten kaupunginvoutia perässään ja pyssynperillään antoivat hänelle aika potkuja ja kolauksia.
"Missä rahat ovat?" huusivat he kilvan; "missä ne tuhannen taaleria ovat, jotka eilen toitte Würzburgista? Antakaa ne tänne, vanha saituri! Jos vitkastelette, niin silvomme nahastanne hihnoja."
Kaupunginvouti rukoili armoa. "Minähän täytän ainoastaan velvollisuuteni", sanoi hän, "rahat eivät ole minun vaan ruhtinaan; niitä ei minun ole lupa antaa käsistäni."
Mutta kuurona kaikille rukouksille ja muistutuksille, paiskasi kapteeni hänet maahan, painoi polvellaan hänen rintaansa, ja pannen miekan terän hänen kurkullensa karjasi rajusti:
"Minä annan teille sen verran miettimisen aikaa, että kerkiätte kerran lukea Isä meidän, mutta ellette sitten tunnusta, survaisen miekan ruumiisenne, niin totta kuin nimeni on Nikol Paradeiser."
Näkyi että miehellä oli tosi mielessä — kukapa muutoin olisi tuommoiselta pedolta sääliä odottanutkaan — raivosta hänen suunsa oikein vaahtoa tursusi niin että sitä valui hänen taajalle parralleen ja tippui kaupunginvoudin päälle, joka kuolon kalpeana vääntelehti hänen polviensa alla. Paradeiserin silmät hehkuivat kuin tiikerin, kun hän välistä silmäili ympärillä olevia, nähdäksensä uskaltaisiko joku yrittää temmata saalista hänen kynsistänsä.
Silloin ilmausi äkkiä kaupunginvoudin vaimo, pieni poika käsivarrellaan ja huusi, kääntyen minun puoleeni:
"Auttakaa, oi auttakaa häntä, herra koulumestari; hän olisi auttanut teitä, jos te olisitte joutunut yhtäläiseen pulaan."
Minä menin silloin vähän lähemmäksi ja huusin kaupunginvoudille:
"Herra kaupunginvouti, antakaa te Jumalan nimessä hänelle rahat; ruhtinas on kernaammin luopuva niistä, kuin uskollisesta palvelijasta. Me todistamme jokainen teidän tunnollisesti täyttäneen velvollisuutenne."