Kaupunginvouti pyysi nyt päästä irti, lupasi taipua ylivoiman alle ja antaa rahat hallustaan. Paradeiserin seuraamana meni hän asuntoonsa ja otti esille rahakirstun, jonka hän kiireessä oli piilottanut irrallisen lattialaahkon alle, nähdessään saaliinhimoisen lauman olevan tulossa. Kun johtaja uudestaan tuli ulos rahapussi kädessään, ratkesivat saaliinahnaat sotamiehet ilohuutoihin, viskausivat hevostensa selkään ja olivat siinä tuokiossa hävinneet.
Ylläkerrotut seikat olivat tapahtuneet niin sukkelaan, että jokainen meistä oli vallan ymmällä, emmekä voineet käsittää, mitenkä asianlaita oikein olikaan. Muutamat, joilta hälytyssignaali oli jäänyt kuulematta, olivat äkäisiä portinvartijalle, joka ei paremmin ollut pitänyt huolta toimestaan, vaan oli päästänyt kroaatit livahtamaan kaupunkiin, ennenkuin oli ennättänyt sulkea portin; he vaativat kiivaasti nyt hänen erottamistaan virasta. Minä vastasin:
"Portinvartija on jo vapautunut toimestansa ja on hänet kutsunut tilinteolle vähän suurempi herra, kuin te olettekaan, ja olen vakuutettu että hän siinä tilinteossa Jumalan armolla on kestävä. Menkää portinvartijan mökille — sieltä hänet löydätte."
Kun he sen kuulivat, niin he tulivat hyvin pahoillensa siitä, että olivat vanhaa miestä väärin syyttäneet.
Päivänselvää oli, että ratsuväki, Veitin huomiota välttääkseen, oli yötä lymynnyt hautuumaan takaisessa solassa ja siellä vartonut portin aukaisemista. Viinitarhan vartijat olivat he saattaneet vahingottomiksi, pyysivätpä vielä saada kiinni pikku poikanikin, ettei melua syntyisi ennenkun heidän oli onnistunut suistua kaupunkiin; laukaus oli ollut väijyksiin asettuneelle joukolle merkkinä ryntäykseen, ennenkun portinvartija poikani varoituksesta olisi ennättänyt sulkea portin. Heidän katala hankkeensa oli vain liiankin hyvin onnistunut.
Joskin ryöstöt ja väkivallanteot näinä inhoina aikoina, Jumala paratkoon, olivat varsin tavallisia, oli sentään ihan kuulumatonta, että keisarin sotaväki selvällä päivällä olisi murtautunut johonkin rauhalliseen kaupunkiin aikomuksenansa vain ryöstää rahaa, vallankin kun ympäriseuduissa vielä vilisi ruotsalaista sotaväkeä varsin taajassa. Porvareiden mielikarvaus moisesta hävyttömästä teosta tulikin mitä kuuluvimmalla tavalla ilmi; kaupunginvouti sen sijaan huusi:
"Minusta nähden on kavallus tässä suhteessa paljo hävyttömämpi kuin itse ilkityö. Tässä kaupungissa täytyy olla joku Juudas, joka on pettänyt ruhtinaansa ja syntymäkaupunkinsa, koskapa se hirtehinen, joka piteli minua niin pahoin, näytti ennakolta saaneen varmat tiedot asiasta. Kuka tuo viekas kavaltaja on, en vielä varmuudella tiedä, sillä ainoa henkilö, jolla oli rahoista tietoa, on kirjurini Valentin Gast; hän oli kerallani kun Würzburgista rahat toin, mutta minä en suo itselleni rauhaa, ennenkuin olen päässyt kavaltajan jäljille, ja ansaitun palkkansa on hän saapa, niin totta kuin vanhurskas Jumala on taivaissa."
En tiedä miksi, mutta kuultuani sanan "kavallus" kulki läpitseni kylmä väristys. Ajatellessani kuinka kaikki tuulet ajelehtivat evankeelisen kirkkomme yli Limburgissa, niin että sorronalainen kansa näytti laumalta, joka huolissansa etsii katoksen tai vaikkapa vaan puunkin suojaa, johon he voisivat kokoontua toinen toisensa turvaksi, niin minusta tuntui suorastaan mahdottomalta, että joku omasta keskuudestamme olisi tahtonut ansaita verirahoja sorrettujen veljiensä kustannuksella. Kuitenkin minua vapisutti sitä ajatellessani ja katselin ympärilleni, ikään kuin nähdäkseni petturin leimuavaa poltinmerkkiä jonkun otsalla — mutta Kainin merkkiä en sittekään nähnyt. Mutta sanomaton tuskanpolte vaivasi kumminkin sydäntäni. Levottomana etsin joukosta Valentinia, sillä olihan vaimoni sanonut hänen lähteneen katsomaan mihin sotamiehet aikoivat ryhtyä — mutta häntä en nähnyt missään.
Kymmenes luku.
Rikos tulee ilmi.