Vavisten luonto odottavi, kun
Pilvistä synkistä ja raskaista
Yht'äkkiä välähtää salama.
Thompsonin "Vuodenajoista".
Tällä välin oli Hannu Mündleinin vaimo lapsinensa lähtenyt vuorituvalle; jotkut naapureista lähtivät mukaan ja tulivat nyt takaisin, kantaen hänen miestänsä ja poikaansa kaksilla paareilla. Poika, joka todellakin oli tavattu kuolleena, makasi kaapu verhonaan; hänen ruumiinsa vietiin oitis raatihuoneesen, jonne portinvartijankin eloton ruumis kaupunginvoudin käskystä oli saatettu. Sitä näkyä, joka täällä esiytyi katseltavakseni, en elinaikanani unhoita.
Klaus oli asetettu suurelle pöydälle keskelle salia, ja kirurgi oli paljastanut hänen rintansa, tutkiaksensa haavaa, joka oli vienyt hänet tuonen tuville. Vainaja oli hiljaismielinen, oikeutta harrastava nuorukainen ja vanhemmillensa kuuliainen poika. Todistuksena tähän mainittakoon, että kun hänen isänsä viimekuluneena talvena sairauden kautta oli kytketty vuoteesen eikä mitään kyennyt ansaitsemaan, Klaus kättensä työllä hankki elatuksen koko perheelle. Isä vanhus huusikin monta kertaa, kun häntä ja kuollutta poikaansa kannettiin sisään:
"Oi, poikani, poikani, olisipa Jumala sallinut minun kuolla sinun edestäsi!"
Murtunut äiti oli polvillaan poikansa ruumiin ääressä; hän piti poikansa kättä käsissänsä ja itki kiihkeästi. Päänaluksen kohdalla seisoi Margareeta Friesen, nuori, siveä neito, joka vuosikauden jo oli ollut vainajan morsiamena. Ei näkynyt hänen silmissänsä kyyneltä eikä elonmerkkiä hänen kasvoillaan. Kalman valjuna ja liikkumatonna hän siinä seisoi, juurikuin hänenkin henkensä olisi riisuutunut maallisesta verhostansa ja yhdessä sulhonsa hengen kanssa astunut valon iankaikkiseen valtakuntaan. Murhatun sisarukset itkivät jokainen ääneen, että sydäntä vihloi sitä kuullessa — kaikki, paitsi hänen nuorin pikkuveljensä, kaksivuotinen pojansirunen, joka ääneti seisoi äitinsä vierellä, kädessä pitäen pientä viiriä, jonka Klaus vasta edellisenä iltana oli hänelle tehnyt; pienokainen silmäili oudoksuen milloin kuollutta veljeänsä, milloin kirurgia, milloin itkevää äitiänsä.
Oli vaikeata päättää mikä mieltä enimmän liikutti katsellessa: katkerasti itkevä äitikö, kelmeä, liikkeissänsä jähmeä Margareetako vaiko pikku Kasperi, joka surutonna leikitsi lippuinensa murhatun vieressä. Sydän ihmisellä olisi pitänyt olla kiveä kovempi jos tämä näky ei olisi kyyneltä silmään tuonut. Surevien ympärille oli kokoontunut lukuisa joukko sukulaisia ja ystäviä, jotka osanotolla yhtyivät vainajaa kiittämään tahi hänen kohtaloansa valittamaan. Ystävien joukossa oli Valentinkin, joka piteli tuolista kiinni ja vapisi koko ruumiissansa. Se ei minua kummastuttanut, sillä Klaus ja hän olivat hyviä ystäviä olleet varhaisimmasta lapsuudestaan saakka; koulussa he olivat istuneet vieretysten, ja ensi kertaa yhdessä ripillä käyneet.
Veit vanhus makasi vähän syrjempänä toisella pöydällä. Olen monasti huomannut suloisen kirkkauden, oikean taivaallisen rauhan kuolinhetkellä leviävän niiden kasvoille, jotka Herrassa ovat nukkuneet, vieläpä silloinkin, vaikka heidän on täytynyt maistaa kuolemata sen katkerimmassa muodossa ja ollut kestettävänä kova kamppaus. Yhtä selvästi en ole kuitenkaan nähnyt sitä ilmenevän muissa, kuin tuossa vanhassa portinvartijassa. Siinä maatessansa näytti hän vain nukkuvan, eikä mikään muu todistanut hänen kuolleen väkivaltaista kuolemaa, kuin hänen verellä tahrattu valkoinen tukkansa. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hänen huulillansa asusti hymyily, joka tahtoi ikäänkuin sanoa: "Nyt makaan ja nukun täydessä rauhassa." Koska portinvartija oli iällinen mies ja kun hänellä ei ollut sukulaisia kaupungissa, niin hän oli ensialuksi joutunut nuoren miehen rinnalla unhotuksiin. Ainoastaan hänen uskollinen koiransa, Fidelis, jonka hän itse oli kasvattanut ja jonka kanssa hän vuosikausia oli jakanut niukan leipänsä, ei hetkeksikään väistynyt hänen viereltään; se oli pistänyt mustan turpansa kuolleen isäntänsä oikeaan käteen — käteen, joka oli joka päivä ojentanut sille ruoan.
Tunteeni olivat perinjuurin lamauttaa minut muistellessani vainajan osottamaa järkähtymätöntä ystävyyttä minua ja omaisiani kohtaan ja ajatellessani hänen merkillistä untansa ja väkivaltaista loppuansa. Kuinka ystävällisesti olikaan hän kuolinhetkelläänkin puhutellut minua ja pientä poikaani! Kuultuansa minun itkevän, Fidelis, tuo viisas, uskollinen eläin, kohotti hiukan päätään ja ulisi hiljaa, valittavasti — juurikuin olisi se ymmärtänyt suruni ja halunnut yhtyä kerallani valittamaan hänen murhatun isäntänsä surmaa.
Viittasin Valentinin tulemaan luokseni ja sanoin hälle: