"Teet oikein, kun suret manalle mennyttä lapsuuden ystävääsi, mutta älä sure yksistänsä häntä, katso, tässäkin on vanha ystävä, joka on ansainnut kyyneleesi." Kerroin hänelle kuinka kuolema oli Veitiä kohdannut sekä mainitsin kuinka hän oli uneksinut pelastavansa kuolemansa kautta poikani Johanneksen hengen, ja että hänen unensa nyt kurjimman ja katalimman petoksen kautta oli surullisella tavalla käynyt toteen. Viimeiset sanat lausuttuani levisi poikani kasvoille sanomaton tuskanilme, häntä ei haluttanut kuulla sen enempää vaan tunkihe väkijoukon läpitse ovea kohden, huojuen puolelta toiselle, niinkuin hän olisi ollut kaatumaisillansa.
Nyt oli Veitin vuoro joutua kirurgin tutkittavaksi. Tämä ilmoitti että portinvartijan pääkallo oli murskattu. Minä kun en sietänyt katsella vanhan ystäväni leikkelemistä, tuumin lähteä kotia, vaimoni ja lasteni luo, mutta samassa töytäsi muudan Erlachin mies saliin, pyytäen päästä kaupunginvoudin puheille. Kaupunginvoudin kysyttyä mitä hänellä oli asiaa, mies kertoi seuraavaa:
"Lähdin tänään aamupäivällä Sommerhauseniin leivän ostoon; vähän matkan päässä metsässä joukko ratsumiehiä vaati minua seisahtumaan, piiritti minut ja kysyi minnekä olen matkalla. Sommerhauseniin, vastasin. Muudan ratsumiehistä, jolla oli höyhentöyhtö hatussa ja näytti olevan joukon päämies, kysyi, tunnenko kaupunginvoudin kirjuria, Valentin Gastia. Tunnen minä hyvinkin, vastasin, olen monasti nähnyt häntä Erlachin jääkärin kanssa yksissä seurustelemassa. Hän pyysi niin muodoin minua sanomaan Valentinille terveisiä, että he ovat jo puolisen tuntia häntä odottaneet ja että hän kiiruumman kautta kävisi noutamassa osinkonsa, sillä heillä ei ollut aikaa kauemmin täällä viipyä. Vielä hän jätti toimekseni sanoa teille, herra kaupunginvouti, että jättäisitte kirjurinne hänen käsiinsä, sillä Valentin soveltui paremmin sissiksi kuin musteentuhrijaksi. Hän sanoi olevansa kapteeni Nikol Paradeiser ja käski sanoa, että jos mielenne tekee, niin hän on valmis ennen pitkää käväsemään uudestaan luonanne, tehdäksensä itse asiasta selvän. Nauraen lähtivät he sitte matkoihinsa, jotapaitsi vielä kuulin johtajan huutavan: 'Se lintu on vihdoinkin tarttunut liimapuikkoon, mikä ei mene viekoittamalla, menee pakoittamalla.' Kirjuri tuli minua kadulla vastaan ja minä toimitin hänelle asian, mutta hän ei hiiskunut sanaakaan vastineeksi, vaan töytäsi vihurina eteenpäin."
Ebelingin Hannu, kaupungin torni- ja yövahti, joka miehen kertoessa oli tullut minua aivan lähelle, pani kätensä minun olalleni ja lausui vakaasti:
"En tahdo kauemmin teiltä salata, että kroaattipäällikön kasvot ensi hetkestä käsin näyttivät minusta tutuilta — en vaan jaksanut muistaa, missä olin niitä ennen nähnyt. Mutta nyt muistan vallan hyvin, että minä viime lauantaina käydessäni myöhään iltasilla kapakan ohitse näin hänet pelipöydän ääressä yhdessä Valentinin ja Erlachin jääkärin kanssa. Kapteeni ei silloin vaan ollut sotapuvussa, jonka tähden luulin häntä matkustavaksi ylioppilaaksi."
Sen kuultuani tulin yhtäläiselle mielelle kuin pappismies Eeli, hänen saatuansa tiedon, että israelilaiset olivat paenneet filistealaisia, että hänen molemmat poikansa olivat kaatuneet ja että Jumalan arkki oli viety pois, tahi niinkuin patriarkka Jaakoppi, kun hän näki Joosefin kirjavan hameen ja kuuli toisten poikainsa sanovan: "Tämän olemme löytäneet; katso, onko se poikasi hame tahi ei." Kaupunginvouti ja kaikki, jotka olivat läsnä, kiljahtivat hämmästyksissänsä ja harmistuneina, ja Klaun äiti nousi seisoalle ojentaen kätensä taivasta kohden, ikään kuin syyttääksensä poikansa murhaajaa Jumalan tuomioistuimen edessä. Korvissani pauhasi, niinkuin olisin kuullut väkevän virran kohinaa, huone tuntui minusta tärisevän perustuksillaan ja katto olevan sisään luhistumaisillaan, silmissäni alkoi yhä enemmin musteta, niin etten lopulta erottanut huoneessa muita, kuin Veitin siinä missä hän makasi pöydällä, valkeat hiuksensa verissä ja hymyssäsuin juurikuin kuiskaavan: "Nyt tiedän kaikki; senlaista palkkaa en ollut ansainnut sinulta ja sinun lapsiltasi."
Kun kaupunginvouti ja muut läsnäolijat näkivät, miten minun laitani oli, niin heidän kävi minua sääliksi, ja he yrittivät minua lohduttaa, mutta silloin minä rohkasin mieleni ja huusin:
"Ei, sitä en saata uskoa, sitä en saata uskoa! Varkaaksi ja kavaltajaksi en ole lastani kasvattanut." Sitten pyysin heitä seuraamaan minua kotiani, että pojallani olisi tilaisuutta todistaa syyttömyytensä.
Kaupunginvoudin ja pastori Theodorikuksen taluttamana lähdin heti asunnolleni. Mutta siellä olin vasta saava tuntea, ettei Herra ollut ainoastaan näön vuoksi heiluttanut kuritusruoskaansa päälläni, vaan että hän neuvossansa oli päättänyt veriin asti koetella minua ja omaisiani. Portilla kohtasin Johanneksen, jota äitinsä oli lähettänyt kutsumaan minua kiiruimman kautta kotiin, sillä hän oli suuressa tuskassa Valentinin tähden. Tämä oli näet kotvasta ennen lähtenyt kotoa pieni nyytti kädessään. Johannekselle, joka tuli häntä vastaan rappusissa — pojan kerronnan mukaan oli veli ollut enemmän aaveen kuin elävän ihmisen näköinen — hän oli sanonut, että hänen täytyy lähteä maailmalle ja käskenyt isälle ja äidille sanomaan terveisiä, koskei hän saisi heitä milloinkaan enää nähdä.
Kykenin hillitsemään toivottomuuttani ainoastaan siksi, kunnes sain vaimolleni ja lapsilleni kerrotuksi mitä tiesin ja kunnes vieraat olivat poistuneet. Mutta sitte olivatkin voimani tyyten lopussa ja henkeni tarmo suli ja hupeni kuin vaha ahdistuksen tulikuumennossa. Vääntelin käsiäni ja saatoin vain kerran toisensa perään huudahtaa: "Ikabod, Ikabod! kirkkaus on huoneestani poikessa."