Yhdestoista luku.
Jumalan tuomio.
Sill' eivät jumalattomat
Voi kestää tuomiolla,
Ei irstaat, katumattomat
Hurskasten seurass' olla;
Herralle kelpaa hurskaan tie,
Mut jumalattomia vie
Hetkensä kadotukseen.
Mitä sinä päivänä omassa sekä vaimoni sydämessä tapahtui, tietää ainoastaan Jumala. Tähän asti olimme, jos kohta huolehtien, niin aina toki kunnialla vaeltaneet tietämme maailmassa, mutta nyt olimme joutuneet koko kaupungin asujamiston pilkanesineeksi. Turhaan olin rukoillut:
Jos suot mun vanhaksi,
Jos annat elää kauan,
Niin tule turvaksi
Ja ole vahva sauvan'!
Suo kärsivällisyys
Sinuhun luottava,
Suo kunnialla myös
Hiuskarvain' harmeta!
Ei ollut tätä helppo kantaa, ei — ja sitäpaitsi tuli tähän lisää vielä sisällisiäkin ahdistuksia. En tiedä onkohan sellaisia vanhempia, jotka lastensa jouduttua harhateille voisivat lohduttaa itseänsä sillä, että ovat kaikessa täyttäneet velvollisuutensa isänä ja äitinä — ei se ainakaan minun lohdutuksenani ollut. Monet laiminlyöntirikokset, joihin olin Valentinin kasvatuksessa tehnyt itseni syypääksi ja joita tähän saakka olin tuskin minkään arvoisina pitänyt, seisoivat nyt kuni uhkaava aave edessäni ja saattoivat minulle niin suurta tuskaa, että julistin Valentinin vallan viattomaksi ja itseni ainoaksi syylliseksi. Tänä hetkenä ajattelin: sinun ei olisi pitänyt ensinkään määrätä poikaasi käsityöläiseksi, sillä siksi hän ei soveltunut; toisena taas: sinun olisi pitänyt antaa hänen edeskinpäin pysyä ammatissaan, niin hän ei olisi paisunut pöyhkeäksi eikä joutunut huonoon seuraan. Väliin soimasin itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi ankara häntä kohtaan, väliin etten ollut tarpeeksi lempeä ja armoitteleva häntä kohtaan. Olin niin muodoin mitä ristiriitaisimpain ajatusteni uhri, ja joka ajatuksessa oli oka, joka säälimättä tunkeutui sydämeeni.
Lapsiraukkani istuivat alakuloisina pöydässä, he eivät syöneet eivätkä juoneet mitään ja uskalsivat vain hiljaa ja salavihkaan lausua toinen toisillensa jokusen sanan. Mutta jos minun teki mieleni saada pettämättömän oikea käsitys kurjuuteni suuruudesta, niin minun tarvitsi vain katsoa poloiseen vaimooni. Kolme tuntia istui hän jäykkänä ja liikkumattomana kuin marmorikuva, kädet helmassansa, enkä saanut houkuttelemalla ainoatakaan sanaa hänen suustansa tahi kyyneltä sirahtamaan hänen silmästänsä, sanoinpa hänelle mitä hyvänsä. Kun sydänyö oli lähenemässä niin hän lausui vihdoinkin:
"Kyllä minun nyt on helpompi olla kun tiedän, että kaikki makaavat ja ettei kukaan enää ajattele minua ja Valentinia. Jospahan löytäisin Jumalani ja saisin hänen edessänsä itkeä ja rukoilla, ettei hän meitä hylkäisi!"
Aamupuoleen yötä nukahti hän vähäksi aikaa paljaasta väsymyksestä, mutta äkkiä hän heräsi ja huusi minua avukseen. Johonkin määrään toinnuttuaan hän kertoi, nyyhkyttäen, että hän oli unissansa nähnyt Valentinin. Hän oli ratsuväen joukossa ratsastanut ohi, mutta nähtyään äitinsä valkaisutanhualla, hän oli kääntynyt takaisin päin ja huutanut: "Jo olen täällä taas." Mutta joukon johtaja oli pitänyt häntä kiinni ja laahannut häntä jälessänsä kun huimaa kyytiä samosivat tiehensä; Valentin oli kuitenkin tavantakaa katsonut taaksensa ja kurottanut häntä kohden käsiänsä.
Minun silmiini ei sinä yönä tullut unta: minä painiskelin Herran kanssa niinkuin patriarkka Jaakoppi Jabbokin luotuspaikalla, ja vaikka epätoivo ja heikkouskoisuus koettivatkin paneutua Jumalan ja minun välilleni, niin huusin yht'myötään: "Minä en päästä sinua, jollet siunaa minua." Aamuruskon noustua alkoi päivä koittaa minunkin sielussani, ja vaikka suru vielä painoi minua maahan, niin sydämessäni oli rauha ja minä saatoin uskon luottamuksella heittää kuormani Herran päälle.