Nyt kykenin myös lohduttamaan vaimoani; niinkauan kun oma sydämeni oli heikko ja epäilyksille altis, eivät lohdutussanani häneen tehonneet. Jumalan sana on näet, kun sitä heikkouskoinen sielu käyttää, niinkuin raskas miekka lapsen kädessä — sillä ei ole voimaa osua oikeaan eikä tunkea lävitse. Mutta nyt oli Herra vahvistanut uskoani, ja antoi sittemmin siunauksen yksinkertaisille sanoilleni. Muun muassa kerroin Margareetalleni esimerkin Augustinuksesta, joka suruksi hurskaalle äidilleen salaa lähti epäsiveään Roomaan, jossa äitinsä varmasti otaksui hänen turmeltuvan niin ruumiin kuin sielun puolesi, mutta juuri siellä tuhlaajapoika Jumalan armollisella johdolla taittoi mielensä ja kääntyi kokonaan Herransa ja Jumalansa puoleen. Päätimme niin muodoin lakkaamatta rukoilla tuhlaajapoikamme edestä ja lujasti uskoa, että Jumala oli kuuleva meidän, surevain vanhempain sydämestä lähtevät rukoukset. Vahvistuneena ja vilpastuneena kutsui vaimoni luoksensa lapset, määräten heille kullekin pienet tehtävänsä, ja minä lähdin kouluun.
En tiedä, rakas lukijani, oletko konsaan havainnut että murhe, jonka Jumala lähettää, muun siunauksen ohella vaikuttaa senkin, että oppii katsomaan ihmisveljiään aivan toisin silmin kuin siihen astikka. Tuntee sydämmensä hehkuvan rakkaudesta heitä kohtaan ja tuomitsee heidän virheitään lempeydellä, vieläpä niinkin, että mitä syvällisemmin tuntee itsensä nöyryytetyksi, sitä korkeammalle kohoavat toiset meidän silmissämme. En ikänä unhota millä sydämellisellä rakkaudella, tahtoisinpa sanoa melkein pyhällä kunnioituksella katselin noita köyhiä, nälistyneitä ja ryysyihin verhoutuneita lapsia, jotka tänä tukalana aikana kävivät koulussani: olivathan he saman Isän lapsia, jonka käsissä minunkin elämäni vaiheet olivat. Voimallisemmin kuin koskaan ennen saatoin tänäpänä puhua heille siitä Jumalasta, joka on laupias ystävilleen, mutta hirmuinen vihollisilleen.
Mutta kesken opetustani vaimoni kutsui minua ulos, sanoen itsellänsä olevan minulle tärkeitä asioita ilmoitettavan. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja joka jäsen vapisi pelosta hänen kertoessaan, että ylemmälle kaupunginportille oli saapunut mies kärryineen, joilla Erlachin jääkäri makasi — kuoliaana. Kaupungin portille kerääntyi kansaa suurissa joukoissa, ja eräältä, joka sieltä oli tullut takaisin, oli hän kuullut, etteivät porvarit olleet antaneet lupaa viedä kuollutta kaupunkiin. Silminnähtävää oli että jääkäri oli kuristettu kuoliaaksi, sillä hänen kasvonsa olivat olleet mustansinervät ja silmät kuopistansa miltei tykkänään pullistuneet. Kansa arveli tuon julman ihmisen olleen liitossa paholaisen kanssa ja että paholainen nyt oli kouraissut hänet hengiltä, kun kontrahdin määräaika oli kulunut umpeen.
Tämän kuultuani laskin lapset hajalle ja riensin heti kaupungin portille, missä kaikki oli niin kuin vaimoni oli kertonut. Tuntematon mies kärryineen oli Sulzdorfin pyöveli. Hän kertoi muutamain puunhakkaajain tulleen samana aamuna hänen tykönsä, pyytäneen häntä valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja seuraamaan heitä metsään. Perille tultua oli hän nähnyt jääkärin loikovan poikittain kaatuneen puunrungon päällä, pää riipuksissa maata vasten; jääkäri oli silminnähtävästi kuristettu kuoliaaksi. Koska kaatunut puu oli Sommerhausenin tiluksilla, oli Erlachin kylänvanhin, joka myös saapui sinne, käskenyt pyövelin viedä hänet Sommerhauseniin. He — erlachilaiset — eivät suostuneet antamaan hänelle haudan sijaa omassa kalmistossaan, eikä kukaan talonpojista tahtonut sormellaankaan kajota häneen. Pyöveli oli tehnyt työtä käskettyä ja, kääntyen kansan puoleen, lausui:
"Tuossa on jääkäri, pankaa hänet nyt mihin tahdotte."
Siihen kaikki yhdestä suusta huusivat, etteivät he tahdo olla tekemisissä kuolleen kanssa; pyöveli saisi heittää hänet Mainjokeen tahi haudata hänet hirttomäellä, yhdentekevää heistä, kumpaanko.
Pyöveli Hämmerling vastasi: "Kiitän kauniisti, sen voitte itsekin tehdä; minä en estä, vaikka hänet keittäisitte tahi paistaisitte", sitten nousi hän kärryihinsä, kourasi kuollutta jaloista ja paiskasi hänet tielle. Sitte hän otti leipäkyrsän käsiinsä ja alkoi tyynesti syödä sitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Samassa nähtiin vanha eukko käydä kepustavan tietä pitkin. Vanhus oli ympärisseuduilla tunnettu, sillä hän kierteli mierolla, pyytäen leipäänsä ihmisten ovilla. Tultuansa kaupungin portille ja nähtyänsä jääkärin runnellun ruumiin, eukko kirkasi niin että korvia vihloi ja käyttäytyi muutoinkin kuin hassu. Kauhusta vapisten hän muita mahtavammin huusi: "Onpa tuon viheliäisen sielun itse saatana omassa persoonassaan tänne hilannut!" Joinkin määrin tyynnyttyään hän kertoi: "Kun eilen metsässä levätäkseni istuuduin puun varjoon vähän matkan päässä tiestä, tuli jääkäri kohta jälestä ja rupesi tien viereen kaatuneen puunrungon päälle istualle; hän veti povestaan pussillisen rahaa ja alkoi niitä lukemaan. Koska hän jo monta kertaa oli uhannut revittää koirillaan minut kuoliaaksi, jos tapaa minut metsässä, kyykähdin kepperästi maata vasten ja ryömin nelinkontin niin kauas, että hänen oli mahdoton minua nähdä. Ympärilläni oli niin hiljaista että rahojen kilinä kaikui korviini, vaikka olin hyvän matkan päässä jääkäristä. Äkkiä häiriintyi hiljaisuus ja siltä taholta, missä päin tiesin jääkärin olevan, kuului kimeää kirkunaa, ja sitte oli taas kaikki hiljaisia. Mutta ei aikaakaan kun taas alkoi kuulua jyminää, muistuttaen raskasten saappaiden polentaa, sitte väkevää körinää ja taas kirkunaa, joka tällä haavaa oli niin kimeän vihlovaa, että hiukseni kohosivat pystöön. Pelosta puolikuoliaana huusin kaikkia pyhimyksiä avukseni ja lähdin juoksemaan minkä vanhoilta jaloiltani jaksoin vuorta alas, enkä seisattunut ennen kuin Kleinochsenfurtin ravintolan edustalla, missä tätini niinkuin tiedätte pitää asuntoa. Hänelle kerroin kaikki juurtajaksain ja pyysin samalla hänen luonansa yösijaa, sillä en kuolemaksenikaan olisi sinä iltana enää uskaltanut astua jalallani ulommaksi kynnystä. Töykeä kirkuna soi vieläkin korvissani."
Seppä Yrjö Ebert oli tällä välin paljastanut kepillä jääkärin rinnan ja kaulan, ja kaulassa näkyi suuria mustansinisiä merkkejä. Kauhulla osottaen noita merkkejä hän huusi: "Katsokaa, katsokaa, hänet on itse rumahenki kuristanut — tuonlaisia merkkejä ei ihmiskäsi jätä." Kaupunginvouti tosin sanoi rautapukuisen sotamiehen kouran tekevän yhtäläisiä merkkiä, mutta väki pysyi järkähtymättä vakuutuksessaan, sillä mikäli tiedettiin ei muita sotamiehiä ollut paikkakunnalla näkynyt kuin Paradeiserin, ja näiden kanssahan jääkäri oli ystävyydessä, kuten Ebelingin Hannu tiesi kertoa.
Oli asianlaita miten hyvänsä — se kuitenkin oli varmaa, että Jumala oli ollut tässä tuomarina ja antanut tämän sanan toteentua: Jumalattomain loppu on kauhistavainen. Niin paljon pahaa kuin murhattu oli minulle paljon kärsineelle mies paralle saattanutkin, niin olisin kuitenkin suonut hänelle vielä jonkun verran parannusaikaa pestäksensä pois syntinsä välimiehen veressä ja saadaksensa paremman kuoleman, mutta "kuka on tietänyt Herran mielen ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"