Sittenkun porvarit ja kaupunginvouti olivat hyvän aikaa sinne ja tänne keskustelleet ja kiistelleet, päätettiin antaa kuollut pyövelin haltuun uudestaan, että pyöveli hänet hautaisi jonnekin hautuumaan syrjäiseen nurkkaan, jonne muuten ei ketään rehellistä ihmistä haudata. Niin seuraavana päivänä tapahtuikin. Kun hauta oli kaivettu, kierittivät pyövelin rengit ruumiin muitta mutkitta siihen ja loivat haudan umpeen. Tuota hautaa ei risti kaunista, ei edes ruohokaan tahdo siinä juurtua, muutamat orjantappurapensaat vain levittävät rumia, okaisia oksiaan siinä, missä jääkärin luut lepäävät tuomiopäivään saakka.
Minä näin jumalattoman, joka kerskasi väkevyydellään; hän levitti itsensä niinkuin viheriäinen, vankasti juurtunut puu. Ihmiset kulkivat hänestä ohi, ja katso, häntä ei enää ollut; minä kysyin häntä, mutta ei häntä mistään löydetty. Ps. 37: 35, 36.
Kahdestoista luku.
Pako.
Mitä meille rauha tuo? Riemua.
Mitä sitten sota suo? Surua.
Mitä rauha lahjoittaa? Varoja.
Mitä sota tarjoaa? Hurmetta.
Mitä rauha meille toi? Ravinnon.
Mitä sota saattaa voi? Turmion.
Rauha tulee taivahasta,
Sodan pauhut saatanasta.
Vanha sananlasku.
Olen tähän asti, rakas lukija, ollut ylen seikkaperäinen ja laveasti kertonut minun ja poikani elämän historian; nyt seuraavaa seitsenvuotista jaksoa tahdon ainoastaan pääpiirteissänsä kosketella.
Kenties se, joka lukee mitä nyt olen kertova, ajattelee että Herran käsi raskaimmin kuritti minua näinä vuosina — mutta niin ei todellakaan ollut laita. Minua kohdannut murhe ei ollut seurauksena saatanan juonista tahi pahuudesta, ei, vaan se oli Jumalan laupias käsi, joka ojensi minulle reunojen tasalle täytetyn murhemaljan, ja minä saatoin sentähden tyhjentää sen uskon rohkealla kuuliaisuudella; ja vaikka sieluni oli murheissaan kuolemaan asti saatoin kuitenkin sanoa: Niin käy, kuin tahdot, Jumala, hyv' on sun tahtos ijän.
Jälkeentulevaisemme tuskin uskonevatkaan mitä hätää, levottomuutta ja ahdistusta me, heidän isänsä, olemme kärsineet kalliin evankeelisen uskomme säilyttämiseksi. Olemme uhranneet sen eteen muutakin kuin maallisen omaisuutemme, — tuohon kalleuteen yhtyvät veremme ja kyyneltemmekin vuot. Herra sen tietää! Jos koittanee joskus aika, jolloin evankeeliset kristityt eivät enää pidä tuota uskoa kalleimpana omaisuutenaan, silloin täytyy meidän sukumme olla sukupuuttoon hävinnyttä ja vieraan kansan asua heidän isiensä majoissa.
Kuten suosiollinen lukija ehkä edellisestä on havainnot, oli kaupunkimme ympäriseutuineen uskonsodan johdosta viisitoista vuotta takaperin melkein yhtämittaisena tuskan ja hädän näkymönä. Olimme sentähden niin sanoakseni tottuneet nälkään, vaaroihin ja kurjuuteen, että olimme miltei unohtaneet sellaisiakin aikoja olleen, jolloin saatoimme olla iloisia työssä, jolloin iltasilla saimme laskea päämme lepoon ajattelematta tulipaloja ja ryöstöjä. Mitä tähän asti olimme kokeneet ei kuitenkaan ollut mitään sen iskun rinnalla, joka kohtasi meitä Luojan sallimuksesta vuonna 1634.