Syyskuussa tänä vuonna jäivät ruotsalaiset verisessä Nördlingenin tappelussa alakynteen, ja siitä seurasi, että jalon Ruotsin kuninkaan karkottama keisarin sotaväki uudestaan marssi seutuihimme päin. Ruotsalaiset itsekin tekivät meille paljon tuhoa, ryöstivät Lindelbachin kylän, raastivat kalkin kirkosta ja polkivat hostian jalkojensa alla. Jotka tällaista ilkivaltaisuutta harjoittivat, olivat sentään vain tuommoisia tuimia hirtehisiä, joita on jokunen joka kulmalla; heitä rangaistiinkin varsin ankarasti. Kuningas Kustaa Aadolfin eläessä oli ruotsalainen sotaväki mitä paraimmassa maineessa sotaväessä ylläpidettyyn jumalanpelkoon ja kurinpitoon nähden. Kun syntyperäinen ruotsalainen tahi suomalainen ensin tuli Saksaan, niin hän aina ennen ruoalle istuutumistaan luki ruokalukunsa ja syömästä herettyä ojensi hän kätensä isännälle ja emännälle, kohteliaasti kiittäen kestityksestä. Keisarin sotajoukko sitävastoin piti sodankäyntiä ammattinaan ja leirissä kasvanut sotamies halveksi porvarissäätyä eikä näyttänyt pelkäävän enemmän Jumalaa kuin ihmisiäkään.

Syyskuun 8 päivänä hyökkäsi kaupunkiimme 150 miestä kenraali Piccolominin rykmentistä. Hurjasti jyllästäen ja ampuen ajoivat he katujamme pitkin, majoittuivat taloihin ja elämöivät niissä niin hurjasti että avunhuutoja kuului joka taholta. He eivät pakottaneet ainoastaan niitä, joilla vielä jotakin oli, panemaan viimeiset ruokavaransa ja rahansa esille, vaan he rääkkäsivät julmasti niitäkin, jotka tuskin tiesivät miltä leipä maistui; he kohtelivat naisia mitä hävyttömimmällä tavalla, löivät miehiä, kun nämä epätoivossaan yrittivät vastarintaan ruveta ja pistivät useita kuoliaaksi, hätyyttivätpä joskus viattomia lapsiakin. Kahden päivän perästä ei ollut jälellä ainoatakaan kanaa, saatikka lehmää tai vuohta koko kaupungissa. Ratsuväen lähdettyä vihdoinkin matkaansa oli tuskin eheätä ikkunaa tahi ovea taloissa; vähäiset sänkyvaatteitten jäännökset raa'at sotamiehet olivat leikelleet puhki ja pudistelleet höyhenet kadulle. Kaupunginvoudin konttorin he kaikkein ensin ryöstivät putipuhtaaksi, sen jälkeen koko kaupungin. Kun kiusanhenkemme vihdoin olivat lähteneet ja ihmiset uskalsivat tulla esiin piiloloukoistaan, niin ei kellään ollut minkäänlaista omaisuutta, paitsi kurja henki vain, joka oli vihollisilta säästynyt.

Kaikkein kauhuksi levisi nyt niin ikään tieto, että keisari Ferdinand sotaväkineen aikoi piakkoin matkata kaupunkimme läpitse ja majoittua linnaan muutamaksi päiväksi. Ja jokainen tiesi, ettei nyt ollut parempaa odotettavissa, elleihän pahempaa vielä kuin tähän saakka olimme kärsineet: tuo oli vain joutumista ojasta allikkoon. Useimmat olivat sentähden sitä mieltä, että kun kuitenkaan ei ollut muuta pelastettavaa kuin oma henki, niin voitaisiin yhtä hyvin Jumalan nimessä lähteä pakoon ja jättää tyhjät huoneet vihollisen valtaan. Kaikki kaupungin asukkaat, paitsi muutamat vanhat ja kuolintautia sairastavat ihmiset, jotka arvelivat yhtähyvin voivansa, jos niin oli Jumalan tahto, kuolla syntymäkaupungissaan kuin muualla, hankkivat siis lähtöön. Koska rakas vanha pastorimme Theodorikus, korkeaan ikäänsä ja voimattomuuteensa nähden, jo kauan sitten oli lähtenyt kaupungista, päätin minäkin liittyä vaimoineni lapsineni matkueesen. Jotkut kulkivat Mainjoen poikki Gau'iin; toiset sitävastoin, niiden joukossa minä omaisineni, toivoivat Kitzingenissä ja sen ympäriseuduilla löytävänsä turvapaikkaa.

Kaupungin portilla hajaannuimme niin muodoin kahteen joukkokuntaan, lähtien kumpikin joukko omalle taholleen. Käännyttyämme oikealle Steinbachia kohden ja kuullessani pakolaisraukkojen vaikeroivan, joista muutamat kantoivat lapsiaan, toiset sairaitaan, tulin ajatelleeksi Daavidia, kun hän väkinensä pakeni poikaansa Absalomia ja itkien nousi Öljymäkeä ylös. Kulkiessamme syntyi matkalla epäjärjestystä ja tungosta kulkijoissa, johon oli syynä se, että joku joukosta, kiivettyänsä Altenberg vuorelle, oli nähnyt keisarin väen jo olevan tulossa Ochsenfurtista päin. Jälkijoukko tunki edimmäisten päälle ja saattoi täten sekasortoa aikaan. Tyynnyttääkseni kuohuisia mieliä otin psalttarini ja luin siitä kuuluvalla äänellä seuraavat värsyt kuningas Daavidin seitsemännestäkolmatta psalmista: Herra on minun valistukseni ja autuuteni, ketä minä pelkään? Herra on minun henkeni väkevyys, ketä minä vapisen? Ja vaikka sotaväki saartaisi minua, niin ei minun sydämeni sentähden pelkäisi; jos sota nousisi minua vastaan, minä turvaan sittenkin häneen. Yhtä minä Herralta anon, sitä minä etsin, asuakseni Herran huoneessa kaiken elinaikani: että minä näkisin Herran kauniin jumalanpalveluksen ja hänen temppelissänsä ajattelisin tilaani.

Väkijoukko rauhoittui tyyten ja kaikki kuuntelivat hartaasti mitä heille luin; viimeistä värsyä lukiessani moni kääntyi kaupunkia kohden ja loi toivon silmäyksiä temppeliin, jossa useimmat heistä olivat kastetut sekä Herran pöytää lähestyneet, ja uskoivat sen kaikkivaltiaan Jumalan huomaan. Kun sitten torninvartijamme Ebelingin Hannu pontevalla äänellään alkoi laulaa Lutheruksen sankarillista virttä:

Se sana seisoo vahvana,
He ei voi sitä kestää;
Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos vaikka henkemme,
Osamme, onnemme
He veisi viekkaasti,
Jää meille kuitenki
Jumalan valtakunta,

yhtyivät siihen kaikki, laelta vuoren juurelle asti, semmoisella voimalla, että tuo täysisointuinen veisuu tunki kaupunkiin jääneiden sairasten ja iäkästen kuuluvillekin, ja moni, josta ero oli ollut raskas ja katkera, tunsi saaneensa merkillisellä tavalla vahvistusta ja lohdutusta, niinkuin välittömästi Jumalalta itseltään.

Meissäkin pakolaisissa elvytti laulu rohkeuden suureen voimaan. Itse kaupunginvouti tuli luokseni ja lausui kyynelsilmin:

"En olisi milloinkaan luullut rukouksen ja laulun niin suuresti voivan lohduttaa ihmistä hädän hetkenä." Vastasin: "Sentähden Herra juuri lähettääkin meille murheita, että oppisimme rukoilemaan ja veisaamaan." Nuo sanat olivat viimeiset, jotka sille miehelle lausuin. Hän ei näet saanut enää palata kaupunkiimme, sillä hän sairastui ja kuoli Kitzingenissä, josta seuraavassa kerron tarkemmin.

Vuorenlaelle tultuamme sitte hajaannuimme ja kukin suuntasi matkansa sinne päin, mistä toivoi löytävänsä ystävän tai sukulaisen. Minä ja omaiseni lähdimme Kitzingeniin, jossa Jumala valmisti meitä varten ystävällisen vastaanoton erään vanhuksen luona, jota en sitä ennen ollut nähnyt enkä tuntenut. Hänen sydämensä ja talonsa olivat alttiina meille ja neljän viikon ajan hän hankki ruokaa ja juomaa toimeentuloksemme. Hänen nimensä oli Sebastian Popp. Herra palkitkoon häntä tuhatkertaisesti!