Kolmastoista luku.
Rutto.
Käy viikatemies halki metsien,
Puun toisensa rinnalle kaataen,
Varo, ruusu rakka,
Sun perivi hukka:
On viikate
Sunkin juurellas.
Vanha laulu.
Neljän viikon kuluttua tuli tiedoksemme, että keisarin sotaväki oli lähtenyt Sommerhausenista, ja että useat kaupungin entiset asukkaat olivat palanneet sinne takaisin. Mekään emme tahtoneet kauemmin olla ystävälliselle isännällemme kuormaksi, vaan valmistauduimme matkaan lähteäksemme kotiin. Kiivettyämme vuorta ales ja tultuamme kirkkomaalle, tapasimme muutamia miehiä leveätä hautaa kaivamassa. He olivat hyvin riutuneen ja poloisen näköisiä, nuo miehet, ja me huomasimme, etteivät he jaksaneet pitemmän aikaa yhtäperin kaivaa, vaan että toinen jätti lapion kädestään lähinnä seisovalle ja vaipui hetikohta raukeana maahan. Meidät nähtyään sai vähäinen ilon kajastus tuokion ajaksi heidän kalpeat kasvonsa hehkenemään, synketäksensä seuraavassa silmänräpäyksessä entistä synkemmiksi. "Varsin lemmettömään aikaan olette takaisin tulleet", sanoi muudan heistä; "keisarin väki on jättänyt jälkeensä tarttuvaisen kulkutaudin, joka jo on temmannut mukaansa monta kaupungin porvaria; joukko sairaita sotamiehiä makaa niin ikään vielä kaupungissa. Kurjuuden kukkurana on kaupungissa ja sen lähiseuduilla täydellinen ruokatavarain puute; näettehän kuinka heikkoja mekin olemme, niin että jalat tuskin kannattavat. Pakosta olemme kuitenkin ryhtyneet kaivamaan tätä hautaa, sillä sotamiehiä makaa kuolleena pitkin taloja ja haudankaivaja Merten Gender vanhus on kuollut kanssa."
Annoimme ihmisraukoille vähän leipää, jonka he halukkaasti ahmivat ja sitte he ryhtyivät uudestaan työhönsä. Me pitkitimme matkaamme kaupunkiin, asetuimme vanhaan kartanoomme asumaan ja havaitsimme valitettavasti liiankin pian, etteivät miehet, joita puhuttelimme, olleet liioitelleet.
Sotamiehet olivat jättäneet jälkeensä pahemman vihamiehen, kuin mitä ikänä itse olivat — kauhean ruton, joka nyt raivosi kaupunkiin palaavien asukkaiden kesken, niinkuin ennen murhanenkeli Egyptinmaalla. Kohta ei enää ollut sitä huonetta, missä ei kuollutta ollut.
Opin nyt tuntemaan kuolemaa sen hirvittävimmässä muodossaan. Kirkonpalvelijana olin monessa tilaisuudessa saattanut vainajia heidän viimeiseen leposijaansa. Sukulaisia ja tuttavia oli silloin aina saattamassa vainajaa kirkkomaahan ja he vuodattivat hänen haudallaan surun ja kaihon kyyneliä. Tosin sydämeni usein vuosi verta nähdessäni rakastavia vanhempia, joiden pakosta täytyi luopua rakkaasta lapsesta, tai lapsen, jonka elinkaudeksi täytyi erota isästä tai äidistä, mutta minusta tuntui aina, kun kuulin siunausta lausuttavan Herrassa nukkuneelle, kuin olisi ihanin osa tullutkin juuri tämän osaksi, sillä eihän voi kovaksi kohtaloksi sanoa sitä, kun saapi maallisen rakkauden sylistä joutua taivaallisen rakkauden helmoihin.
Jos maanpeittoon kätkettiin hurskas, mutta köyhä päivätyöläinen, sellainen, jonka useasti olin nähnyt kuumana kesäpäivänä otsansa hiessä puuhaavan työssänsä aukeilla viinamäillä, niin ajattelin Ilmestyskirjan värsyjä: Ei heidän pidä enää isooman, eikä enää janooman, eikä aurinko lankee heidän päällensä, ei myös yksikään palavuus. Sillä Karitsa, joka istuimen keskellä on, kaitsee heitä ja johdattaa heitä eläville vesilähteille. Kuolonkellojen sointi tuntui minusta pyhäaaton kellojen kuminalta, joka kutsuu työntekijöitä lepoon, ja ainoana erona on vain, että jälkimäinen soitto tarkottaa seurakuntaa kokonaisuudessaan, mutta edellinen yksityistä sielua, joka on päässyt vaivoistansa.
Sitä tuhoa katsellessa, jonka rutto oli keskuudessamme saanut aikaan, tuli ehdottomasti ajatelleeksi sanoja: Vihasi kautta me hukumme ja julmuutesi kautta meidät pois temmataan. Kun omin silmin näki miten ihmiset, jotka aamusilla vielä olivat terveet, illan tullen jo lepäsivät kuolleena, kuinka isä, lapset ja lastenlapset, isännät ja palkolliset usein yhtaikaa samassa talossa heittivät henkensä, silloin ei kuolemaa enää voinut pitää Jumalan sanansaattajana, joka, jos kohtakin se näyttää ankaralta, kuitenkin tuo suloisen sanoman — levonsanoman väsyneelle työntekijälle, silloin se pikemmin oli viikatettaan hiova niittomies, joka niittää ihmisiä kuin kedon ruohoa. Ei myöskään katoovaisuuden mailla enää kuulunut Jumalan sanaa ja lupauksia jälkeenjääneiden lohdutukseksi; veisuutta ja kellojen soitotta vietiin ruumiit hautuumaahan ja kaikki samana päivänä kuolleet heitettiin kirstuitta tahi käärevaatteitta yhteiseen hautaan, jonka vuoksi jälkeenjääneiden oli mahdotonta saada selkoa sukulaistensa lepopaikoista.