Kun nyt sekä vaimoni että molemmat tyttäreni olivat joutuneet hirvittävän ruton uhriksi, tahdoin kuitenkin, jos niin oli Jumalan tahto, koettaa pelastaa poikasi Johanneksen hengen. Sen vuoksi päätin toimittaa hänet jo samana päivänä takaisin Kitzingeniin, jossa tiesin hänen joutuvan kaupunginvoudin hyvään hoitoon. Kaupunginvouti vartosi siellä ruton loppua ja niin toimitin viipymättä pojan matkaan erään sananviejän mukana, että hän jo siksi illaksi ehtisi kaupunkiin.
Rankkasateessa minä saatoin häntä ylös vuorelle. Päästyämme vuoren laelle jätimme toisiamme muutamalla sanalla hyvästi ja käännyimme kyyneleisin silmin taaksemme katsomaan vuoren juurella jalkaimme kohdalla olevaa hautuumaata. Oli herennyt satamasta, sumeiden pilvien lomista pilkotti muutamia auringon säteitä, ja kas — siinähän samassa loistava sateenkaari kulki yli avaran laakson, toinen pää pilviä pidellen, toinen hautuumaata tavottaen juuri siltä kohdalta, mihin äsken olimme haudanneet omaisemme. Poikani näki sen ensin ja ratkesi ilonsekaisella mielenliikutuksella sanomaan: "Katsohan, rakas isä, Jumala on rakentanut kauniin sillan, jota myöten rakas äitini ja armaat sisareni saattavat kohota ihanaan, valoisaan paratiisiin. Jospa minäkin pian saisin kulkea tuota tietä sinun seurassasi, isä!" — "Lapseni, sinä minun iloni ja silmieni lohdutus, tapahtukoon Jumalan tahto", vastasin antaen hänelle isällisen siunaukseni ja jätin hänet Jumalan armon ja armeliasten ihmisten haltuun.
Ihminen päättää ja Jumala säätää!
Kaupunginvouti otti mielukkaasti poikani huoneeseen, mutta jo moniaan päivän perästä ilmestyi rutto kaupunkiin, ja minä sain voudilta kirjeen, jossa hän nykyoloihin nähden arveli parhaaksi lähettää poikani kotiin. Koska vuorenylisellä tiellä liikkui sotaväkeä, niin hän aikoi lähettää poikani erään laivurin mukana, jonka oli määrä kahdeksan päivän kuluttua viimistäänkin purjehtia Würzburgim, jonne kuljettiin Sommerhausenin ohitse.
Kirjeen sain vasta samana aamuna kun laivurin tuli kulkea kaupunkimme sivutse, jonka vuoksi heti lähdin joen rannalle odottamaan laivan tuloa. Vihdoin se saapui. Otaksuin poikani seisovan etukannella tähystelemässsä minua — mutta ei mitään Johannesta näkynyt. Kysyttyäni laivurilta häntä, vei hän minut laivan perässä olevan pienen veneen luoksi, jossa Johannes makasi purjeen päällä.
Kysyin laivurilta, nukkuiko poika. Hän pudisti päätään. "Onko hän kipeä sitten?" kysyin samaan jatkoon, mutta siihenkin annettiin yhtäläinen sanaton vastine. Silloin ymmärsin, että hän oli kuollut. Laivuri kertoi heti samalla, että kaupunginvouti oli kuollut ruttoon, mutta että hän ennen kuolemaansa oli antanut laivurille käskyn, että tämä veisi poikani Johanneksen Sommerhauseniin. Kun poikakin pian senjälkeen kuoli, kieltäytyi laivuri ensialussa ottamasta hänen ruumistansa mukaansa, mutta mies, jonka luona kaupunginvouti oli asustanut, ei päästänyt häntä lähtemään, ennenkun oli luvannut viedä kuollut lapsi Sommerhauseniin. Johannes oli vielä viimehetkenäänkin mitä hartaimmin pyytänyt tulla haudatuksi äitinsä ja sisartensa viereen.
Silloin otin taskustani taalerin, jota olin säästänyt siksi kuin oma poikani taas olisi luonani, annoin sen laivurille ja toivotin hänelle Jumalan siunausta, siksi että hän oli täyttänyt poikani viimeisen toivomuksen, nostin kuolleen lapsen käsivarrelleni ja läksin kotia. En tiedä olisiko surullinen uutinen jo kerinnyt levitä, mutta ihmiset, jotka tulivat kadulla minua vastaan, seisahtuivat, ottivat äänettöminä hatut päästään ja katselivat sääliväisesti minua. Kotiin tultuani koristin poikaani parhaan taitoni mukaan, panin hänen yhteensommitettujen käsiensä väliin hänen rakkaan virsikirjansa, ja istahdin sitte hänen jalkojensa juureen, mutta kyyneltä ei vaan kiertynyt silmiini. Illansuussa tulivat Ebelingin Hannu ja kolme hänen naapuriansa meille, he panivat ruumiin kirstuun, nostivat sen olalleen ja lähtivät viemään hautuumaalle. Minä seurasin jälestä. Vähäiseen hautajaissaattoon liittyi joitakuita lapsia, poikani entisiä kisakumppania, jotka vielä olivat murhaenkeliltä säilyneet.
Sittekun rakas pieni lapseni oli haudattu äitinsä viereen ja risti pystytetty hänen haudallensa, niin minusta tuntui, ikäänkuin ne siteet, jotka olivat rintaani tähän asti puristaneet kokoon, äkkiä olisivat ratkenneet. Kyynelvuo herahti silmistäni, minä lankesin polvilleni maahan ja huudahdin Barukin kanssa: "Menkää pois, rakkaat lapset; minä olen yksinäni hyljätty. Olen riisunut riemupuvun päältäni ja pukeutunut murhevaatteisin; minä tahdon huutaa Iankaikkiselle kaikkena minun elinaikanani." Bar. 4: 19, 20.
Ebelingin Hannu astui silloin luokseni ja sanoi: "Jatkakaa, Ulrik, jatkakaa, sillä näin lausuu Herra vielä sanassaan: 'Olen antanut teidän mennä surulla ja itkulla; mutta Jumala on antava teidät minulle takaisin iankaikkiseksi riemukseni ja ilokseni'." Bar. 4: 23. Sitte osotti hän ylöspäin taivasta kohden ja huudahti: "Katsokaa ylös päin, rakas veli, katsokaa ylös päin älkääkä ainoastaan alas päin. Sinun kuolleesi elävät, sanoo Herra."
Matkalla kirkolta kotia puhui hän minulle paljo, ja hänen sanansa tuottivat minulle kummallisen lohdutuksen, vaikka hän olikin vain yksinkertainen, oppimaton mies. Kaikki mitä hän puhui oli minulle tuttua ennestään, mutta sanalla on ikään kuin suurempi voima, kun sen kuulee kristityn veljen suusta — niinkuin lapsista naapurin leipä maistuu paremmalle kuin kotoinen, vaikka ne ovat samoista jauhoista leivotut.