Tänä elämäni surullisena hetkenä olisin mielelläni erinnyt täältä ollakseni Vapahtajani luona, mutta samalla tuntui minua ikäänkuin pidättävän maassa kiinni se ajatus, että Herra suuressa armossaan kenties tahtoi antaa minun elää tuhlaajapoikani, oman Valentinini tähden, ja sentähden tahdoin asiani kärsivällisyydellä jättää hänen omaan huostaansa.
Väliin tunsin suuren lohdutuksen yksinäisyydessäni ylistäissäni Herraa jollakin hengellisellä laululla, jossa suhteessa lähennyin — vaikka verrattomasti heikompana — kuningas Daavidia, jonka myös oli tapana vuodattaa psalmeilla ja kielisoittimilla ilonsa ja surunsa Jumalan eteen. Niinä päivinä lausuin Jumalalle julki sekä surulliset että lohdulliset ajatukseni seuraavan yksinkertaisen virren sanoilla:
Oi, ankaraa
On kuritukses, Jumalani!
Sä miksi lyöt näin minua!
Miks' täytyi minun erota
Jo puolisosta, lapsistani?
En muuta voi kuin valittaa:
Oi ankaraa!
Jos tahtos' on
Mua raskaimmin viel' koetella,
Jos vihas' maahan lyöpi mun,
Niin tahdollesi antaun;
Tomussa tahdon rukoella:
Jos, Herra, niin sun tahtos on —
Tapahtukoon!
Ah, lohduta!
Sytytä heikkoon rintahani
Vain säde hellän armosi,
Suo nähdä isänneuvosi,
Se yksin vaan voi vaivassani
Rintaani lohdun vuodattaa.
Siis lohduta!
Ain! hyvin teet,
Mua kivulla jos ravitsetkin,
Ja juotat surun kalkilla,
Niin suo, ett' silloin sinua
Ylistän, niinkuin ilohetkin;
Luut korjaat vihdoin särkyneet
Ain' hyvin teet.
Sun huomahas
Mun omaiseni ota siellä.
Taivaassa on he tallella
Suruilta, synnin kivuilta.
He läksi täältä ilomieliä;
Nyt sielunsa on autuas
Sun suojassas.
Nyt hyvästi
Te rakkaimmat, mi matkustitten
Nyt kotihin Isämme luo!
Hän teille täyden onnen suo
Seurassa kaikkein autuitten,
Se onni pysyy iäti.
Nyt hyvästi!
Mä seuraan
Tahdosta Herran teitä kohta.
Se riemun hetk' on oleva,
Kun täältä vaivain poluilta
Hän taivassaliin minut johtaa,
Kaikk' teidät siellä nähdä saan.
Mä seuraan.
Amen, Amen! Niin on tapahtuva!