Neljästoista luku.
Kotiintulo.
Ero tuottaa haikeutta,
Yhtyminen rattoisuutta.
Vanha laulu.
Ainaisessa sodantouhinassa oli kulunut viisi vuotta siitä kun hautasin vaimoni ja lapseni, ja seitsemän vuotta sittekun poikani Valentin karkasi luotamme. Oli nyt heinäkuu vuonna 1639.
Kevät oli taaskin tullut aurinkoineen, lämpimineen, mutta kaikkialla vallitsi surkeus ja kurjuus. Kaupunkimme porvareista oli ainoastaan noin viisikymmentä säilynyt rutolta, ja näiltäkin oli useimmilta vaimo ja lapset haudan povessa. Sota julmine seuralaisineen, murhapolttoineen ja nälänhätineen, raivosi yhä edelleen. Sommerhausenissa oli monta taloa autiona, toisista tähteenä ainoastaan mustuneet rauniot, joten sateet ja tuulet esteettä saivat hävityshaluansa tyydyttää; kadut, joilla vähemmin liikuttiin, olivat yltäyleensä ruohottuneet. Kaupungin läheisimpiä teitä reunustaneet hedelmäpuut olivat kaadetut ja poltetut, pellot kuuhottivat kesantoina ja viinitarhoissa olivat rikkaruohot tukahuttaneet muun kasvullisuuden — maanmuokkaajain käsiä puuttui. Maanteillä ylläpitivät yksinomaista valtaansa sotamiehet ja rosvoilijat, näistä viimemainitut varsinkin kaikkialla vaanien. Jos jolloinkulloin näki tavallisen matkamiehen, niin tämä hiiviskeli arasti ja alakuloisena tietä pitkin, ja vavahti peljästyneenä niinkuin vihollinen olisi ollut kintereillä, jos jänis tai repo sattui kellerehtämään tien poikki.
Päivä oli ollut lämmin ja kaunis ja illan tultua kohosi kuu himmeän välkkyvänä tummansiintävälle taivaslaelle ja pilkisti sisälle yksinäiseen asuntooni. Pähkinäpensaikossa toisella puolen tarha-aitaa satakieli riemukkaasti liverteli, niinkuin se jo monena iltana ennen oli livertelyillään ilahuttanut sydäntäni, mutta ulkona kadulla vallitsi niinkuin ainakin syvä hiljaisuus — kuolonhiljaisuus. Yhtäkkiä kuulin porstuvan ovea avattavan ja jonkun astuvan väsynein, raskain askelin portaita ylös. Kuultuani kannusten kilinää luulin häntä yömajaan pyrkiväksi sotamieheksi, ja aattelin kutsua sisään Fideliksin, joka loikoi porstuvassa ja jolla siitä asti kun hänen isäntänsä murhattiin, oli tapana rynnätä sotamiesten päälle, oli aika tahi paikka mikä hyvänsä. Aukasin senvuoksi kiireesti oven ja menin kynttilä kädessä porstuvaan. Koira ei näyttänyt lainkaan vihaiselta, ei haukkunut, ei ärissyt, vaan kulki vieraan perästä iloisesti hieputellen häntäänsä. Tulija oli kookas mies, puettu ratsumiehen pukuun, mutta aseita vailla. Kädessä oli vain pieni nyytti.
Kiivettyänsä ylös portaista ja seisahduttuaan minun eteeni, hengähti hän syvään ja sanoi:
"Jumalan rauha, rakas isä, tässä on poikasi Valentin!"
Oi kuinka tuo tervehdys kävi sydämeeni! Oliko mahdollista että minä, yksinäinen, hyljätty vanhus, näin edessäni yhden omaisistani, joka oli liha minun lihastani ja luu minun luistani, että näin edessäni nuoruuteni pojan ja ikimenneen Margareetani ilmetyn kuvan, näin pojan, jota olin kadonneena itkenyt, jota äitinsä kuolinhetkellään oli huutanut! Mennyt aika muistoineen kuvautui elävästi mieleeni: surun ja häpeän päivät, jolloin hän karkasi luotamme, hänen äitinsä viimeiset sanat ja katse, hänen sisartensa kuolema, ja pikku veljensä, jonka kaikkein viimeinnä hautasin, yksinäisyydessä viettämäni vuosikaudet, jolloin herkeämättä olin hänen puolestansa rukoillut ja turhaan häntä odotellut — tuo kaikki avautui yhdessä silmänräpäyksessä sisimmän katseeni eteen. Ilo ja ahdistus taistelivat keskenään silmäillessäni tuota kookasta vartaloa, joka tuntui minusta samalla niin tutulta ja niin vieraalta. Saisinko tuntea lohdutusta vai kipua, kun vielä kerran ennen kuolemaani sain nähdä esikoispoikani? Ilo ja ahdistus, pelko ja toivo masensivat minut kokonaan, kuullessani poikani syvän ja miellyttävän äänen, jonka hyvin olisin erottanut tuhansien joukosta, etten saanut sanaakaan suustani, vaan minun täytyi kääntyä takaisin ja panna kynttilä pois käsistäni, koska muutoin olisin uupuneena vaipunut maahan.