Suuri voitto on olla jumalinen ja tyytyä onneensa.
1 Tim. 6: 6.
Jo vanhimpina aikoina saattoi joskus tapahtua, että mainiot miehet jättivät jälkimaailmalle omakätisesti kirjoittamansa kirjan elämän vaiheistansa. Varmaan ovat useatkin lukijoistani lukeneet koulussa Julius Caesarin kommentaarioita ja talvi-illoin kotona miehekkään ritari Götz von Berlichingenin elämäkertaa, ja varmaan on moni mielessään tuuminut mitenkä sellaiset miehet ovat voineet vahingoittumatta ja kunnialla suoriutua niin suurista vaaroista ja vahingoista.
Sellainen lukija tuskin voinee olla nauramatta, kun minäkin Udalrikus Gast Sommerhausenista Frankenlandissa, olen Jumalan avulla ryhtynyt merkitsemään muistoon kokemuksiani näinä viime huolestuttavina aikoina. Sillä mikään Caesar en ole enkä liioin ritarikaan, suoraan sanoen vaan köyhä koulumestari, joka viidenkymmenen vuoden aikana joka päivä olen opettanut rakkaalle nuorisollemme Jumalan sanaa; ja jos vaivaloinen työni ei ole ollut hedelmiä vallan vailla, niin tiedän kyllä, kelvoton palvelija, ettei sillä, joka kylvää ja kastaa, ole mitään ansiota, vaan ainoastaan Herralla, joka antaa kasvun. Mutta, rakas lukijani, osaanpa minäkin kertoa ihmeitä siitä Jumalasta, joka auttaa, ja Herrasta, Herrasta, joka kuolemasta vapahtaa; ja koska Jumalan työ on aivan yhtä suuri kuullessaan köyhäin ja hyljättyjen huokauksia, kuin kuljettaessaan mahtavain hevoset ja vaunut voittoihin, ja koska Isä taivaassa ei kuuntele ainoastaan ylpeän joutsenen kuolinlaulua rannan ruohikossa, vaan myöskin varpusen yksitoikkoista sirkutusta, eikä halveksi korpin käheätä vaauntaakaan piiloloukossansa, niin en tahdo minäkään vai'eta, vaan annan korkealle kaikua tämän ylistyslauluni:
Soli Deo Gloria!
Herralle ainoalle olkoon hunnia!
Elämä, joka kuluu näitten raamatun sanojen mukaan: "Köyhyyttä ja rikkautta älä minulle anna", ja jossa ei minkäänlaisia suurempia tapauksia, olkoot ne sitten iloa tahi surua herättäviä, esiinny, on kyllä erinomainen, — mutta ei siitä toiselta puolen ole paljo sanottavaakaan. Viisikymmentäyhdeksän vuotta olen minäkin vaeltanut tietäni kuten tuhannet muut; sen jälkeen vasta Jumala on minua vallan ihmeellisille teille johtanut. Mainittakoon siis lyhyesti vaan jotakin tuosta viisikymmentäyhdeksän vuotta käsittävästä ajanjaksosta johdannoksi varsinaiseen kertomukseen.
Herrassa nukkunut isäni, Paulus Gast oli ammatiltaan suutari ja asui pienessä Winterhausenin kaupungissa. Äitiäni en ole koskaan tuntenut, sillä synnytettyänsä minut maailmaan, hän kerkesi vain siunata minut ja jättää minut isäni huostaan, niin Jumala kutsui hänet kotiin taivaan valtakuntaan kolmen vanhemman sisareni luokse.
Koska olin isäni ainoa lapsi, niin hän toivoi, että saisin oppia jotain parempaa ammattia kuin hän itse, ja määräsi minut opettajaksi.
Aluksi opin rehtori Holbergin johdolla hyvästi lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, luin sitte latinaa pastori Burkhardus Thüngersheim vainajan luona ja vihdoin sain käytännöllisesti harjaantua opettajatoimeeni vanhan rehtorini johdolla. Suoritettuani kunnolla tutkinnot valitsi kaupungin maistraatti minut opettajaksi Sommerhauseniin.
Moni iloitsi tämän johdosta kanssani, mutta erityistä iloa tuotti se kahdelle henkilölle; vanhalle isälleni ja Margareeta Späthille, jolle nyt saatoin antaa käteni Herran alttarin edessä —, sydämeni olin antanut hänelle jo kymmenen vuotta sitten. Nyt on hänkin kotona Herran tykönä puettuna juhlapukuun ja kantaen käsissänsä palmuja, jotavastoin minun yksinäisen vanhuksen, täytyy edelleen kantaa arkipukua ja luoda kyynelten himmentämän katseeni ylös päin, missä hän ja kaikki lapsemme jo kauan ovat katsoneet Herraa kasvoista kasvoihin.