Vuonna 1610, seitsemäntenäneljättä syntymäpäivänäni, astuin virkaani Sommerhausenissa, muuttaen Margareetani kanssa vilpoisaan asuntoomme, jonka maistraatti meitä varten oli toimittanut ja johon samalla kuului kaunoinen puutarha.
Vähäinen Sommerhausenin kaupunki on runsaasti siunatussa Frankenlandissa. Sen vaakunaan on kuvattuna — ja syystäpä onkin — aurinko, joka säteillänsä valaisee kypsäksi tuleentunutta rypäleterttua. Viljavainioita on siellä vähemmässä määrässä, mutta sitävastoin paljo hedelmällisiä viinitarhoja. Ja kun kevät on täydessä vihanuudessaan, niin ne näyttävät erinomaisen ihanilta. Kaupunki kartanoineen ja torneilla kaunisteltuine muureineen vetäytyy silloin niiden varjoon, niinkuin Herran siunauksen siipien suojaan. Kaupungin muurien vieritse virtaa uhkea Mainjoki, joka Bayreuthistä tullen täällä muodostaa rajan Sommerhausen ja Winterhausen nimisten maiden välillä.
Jumala siunatkoon sinua ja viinitarhojasi, rakas pieni kaupunki, lapsiin ja lastenlapsiin. Täällä olen varhaisina aamuhetkinä hyvillä mielin ja iloisin toivein alkanut päivätyöni, täällä olen kantanut päivän kuorman ja helteen, ja täällä, jos Luoja suo, odotan myös yhdettätoista hetkeä ja kun ilta joutuu ja hän kutsuu minua lepoon, käyn viinitarhan Herralta vastaanottamaan armopalkkani. Sitä Jumala suokoon!
Toinen luku.
Poika.
Katso, lapset ovat Herran lahja!
Ps. 127: 3.
Lokakuun 12 päivänä 1613, kello kolme aamusella, syntyi ensimmäinen poikamme. Oli kylmä, myrskyinen syksypäivä, mutta sydämessäni oli vain päivänpaistetta ja riemullista iloa, luodessani katseeni taivasta kohden, jolla ajelehti paksuja aamupilviä. Seistessäni Margareetan vuoteen äärellä ja pidellessäni ensi kertaa pientä poikaamme käsivarsillani, tuntui minusta juurikuin armorikas Jumala hartaammin kuin ennen koskaan olisi painanut meidät isänsyliinsä, ja minä lausuin Jaakobin sanoin: "Herra, minä olen mahdoton kaikkeen siihen armoon ja kaikkeen totuuteen, jonka olet minulle osottanut."
Pyhässä kasteessa sai poikani nimen Valentin risti-isänsä, leipuri Valentin Orplichin mukaan. Kulkiessani kirkosta kotia rukoilin sydämessäni Jumalaa, että hän tekisi rakkaasta lapsestani oikean kristillisen Valentinuksen, sankarin, joka kykenisi voimakkaasti taistelemaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan.
Kasvatin poikaa, niin pitkälti kuin heikon, lyhytnäköisen ihmisen on mahdollista, kurituksessa ja Herran nuhteessa. Hyvää tahtoa ei minulta siihen ainakaan puuttunut, ja vaimoni, joka sydämensä yksinkertaisuudessa monasti tiesi neuvoja, kun minä olin neuvotonna, oli minulle tässä kohden suurena apuna. Meissä oli kummassakin kehittynyt varmaksi se vakaumus ettei Herra ole turhaan sanonut: "Jotka varhain minua etsivät, he löytävät minun." Hennon lapsen sydän on kuin pehmyt vaha, johon Vapahtajamme suloisen majesteetillinen kuva helposti painuu. Myöhemmin ei sydän ole enää niin vastaanottavainen, ja sen pehmittämiseksi vaaditaan usein ankaria koettelemuksia. Pojan täytettyä kuusi vuotta otin hänet omaan kouluuni, ja jo vuoden perästä osasi hän kuuluvalla, selvällä äänellä lukea aamu- ja ehtoorukoukset; sydämellisellä ilolla kuuntelimme häntä, sillä hän käytti aivan samaa ääntämistapaa kuin pastori Theodorikus saarnoissaan. Kasvavana poikana nautti Valentin suurta kunnioitusta kaupungin nuorison keskuudessa sekä pelkäämättömyytensä että tavattoman ymmärryksensä tähden, joka ilmeni hänen puheessaan. Toverina oli hän niin ikään yleisesti suosittu ystävällisyytensä ja avuliaisuutensa tähden kaikkia kohtaan. Kuten, hyvä lukija tiedät, suositaan enimmän sitä viiniä, mikä on samalla voimakasta ja makeaa; aivan samoin pidetään enemmän semmoisesta ihmisestä, joka samalla on urhokas sekä lempeä, rohkea sekä tuntehikas. Todistuksena Valentinin rohkeudesta ja neuvokkaisuudesta kerron seuraavan tapauksen. Majatalon isännän pieni poika sattui kerran joutumaan kahden pillastuneen hevosen tielle, mutta samassa kun raskaat vetorattaat olivat musertamaisillaan hänen päänsä, syöksi Valentin esiin, ja tempasi oman henkensä uhalla hänet alta pois. Kun pienokainen ei ollut heretä itkemästä, antoi poikani hänelle vaskisen aurinkokellonsa ja lähti sitte tiehensä, niinkuin ei mitään erinäisempää olisi tapahtunutkaan. Valentin oli silloin vain kymmenen vuoden vanha.