"On, poikani."
"Kuolleet, kaikki, kaikki kuolleet", toisti hän hiljaa. "Oi, rakas isä, minä olen samonnut kauan maailmaa ja olen väsynyt, niin peräti väsynyt." Hän lausui tuon niin erinäisen surullisella äänellä, että se vihlasi sydäntäni, ja vasta nyt katsoin häneen tarkemmin. Hänen pitkä, musta tukkansa riippui olkapäihin saakka ja hänen kasvonpiirteensä olivat vielä yhtä miellyttävät, mutta hänen silmissänsä oli omituinen kiilto, hengityksensä oli lyhyttä ja pikaista kuten kuumesairaan, ja hänen poskipäillään hehkui punaisia ruusuja, mutta ne eivät olleet terveyden, vaan taudin pettäviä ruusuja; hänen kasvonsa olivat muuten kalpeat kuin ruumiin.
"Kuinka on laitasi, lapseni?" kysyin; "kuinka sinua on onnestanut näinä vuosina kuin olet ollut kotoa poissa?"
"Hyvin, isäni — minä lähdin maailmalle ruumiiltani terveenä, mutta palaan takaisin sielultani parantuneena. Vielä en ole ehtinyt kotia, mutta pian, pian olen siellä. Maja, jossa sieluni on asustanut, kukistuu maahan — sen on mato jäytänyt turmiolle. Mutta kiitetty olkoon Herra, joka on antanut sen kestää niin kauan, että voin sanoa: Tuhlaajapoika on malttanut mielensä ja tahtoo palata takaisin isänkotiin."
Poikani lausui sen niin juhlallisella äänenpainolla, etten kaualla aikaa rohjennut virkkaa mitään. Viimein kysyin:
"Valentin, oletko kipeä?"
"Olen, olen, kipeä ja väsynyt, peräti väsynyt — päiväni ovat luetut ja minä haluan lepoa. Sano nyt, rakas isä, että annat minulle anteeksi niinkuin Isäni taivaassa jo on tehnyt, ja anna minulle vuode, jossa väsynyt ruumiini saa levätä. Ota sitte nyytistäni paperi — se on kirje, jonka kirjoitin sinulle maatessani sairaana Wertheimissä, kun en uskonut enää saavani nähdä sinua. Kirje sisältää kaikki mitä toivon sinun saavan tietää, ennenkun isänkätesi sulkee silmäni. En jaksa puhua muuta — olen kovin heikko."
Mitä lemmellisimmin sanoin vakuutin, että yhtä varmaan kuin hän nyt oli päässyt rauhaan taivaallisen Isän kanssa, hän saattoi olla vakuutettu siitä, että minäkin hänelle annoin anteeksi; minä vein hänet sitte pieneen kammarin, jossa hän leipurinoppilaana oli asunut, järjestin huoneen hänelle yöksi ja jätin hänet siihen, sittekun olin uskonut hänen ruumiinsa ja sielunsa Jumalan haltuun.
Tultuani takaisin huoneeseni aukasin Valentinilta jääneen vähäisen nyytin, jossa paitsi muutamia liinaisia vaatekappaleita oli korkea-arvoisen Gordonin rykmentin everstin hänelle antama varsin suosiollinen erotodistus, sekä musketin luoti paperiin käärittynä, johon oli kirjoitettu: "Tämän luodin tähden, joka Nördlingenin tappelussa tarttui rintavarukseeni, suojeli Jumala armossa henkeni antaaksensa minulle vielä parannusaikaa. Hänen olkoon sentähden kiitos ja ylistys!"
Lopulta löysin puheena olleen kirjeen; se oli suljettu mustalla lakalla ja varustettu seuraavalla päällekirjoituksella: "Rakastetulle isälleni, Udalrikus Gastille, koulumestarille Sommerhausenissa. Kenenkä käsiin kirjeeni joutuneekaan, pyydän häntä Kristuksen tähden toimittamaan se Sommerhauseniin Frankenlandissa, jossa se on tuottava lohdutusta kadonnutta poikaansa sureville, murheellisten vanhempien sydämille." Aukasin kirjeen ja luin siitä mitä nyt seuraa.