Viidestoista luku.
Kirje.
Wertheimissä, 20 p. toukokuuta 1639.
Isälleni Udalrikus Gastille ja äidilleni Margareetalle, omaa sukua
Späthin, Sommerhausenissa.
Ennenkun eriän tästä maailmasta ja Jumalan armon kautta joudun taivaasen, tahdon teille, rakkaat vanhemmat, sanoa ensin jäähyväiset. Toivoin raihnaisen ruumiini vielä sen aikaa kestävän, että olisin saanut vielä kerran nähdä kasvonne ja pyytää anteeksi teiltä kaikki sydämen surut, joita teille ikänne ehtoolla tulin saattaneeksi; mutta huomaan kyllä, että päiväni ovat luetut ja että Jumala kiiruhtaa minua pois tästä elämästä. Jollette anteeksipyyntöä kuulisikaan omilta huuliltani, niin nämä rivit sanovat teille, ettei teidän enää tarvitse odottaa Valentinianne, vaan että hän on rientänyt edeltä käsin ja odottaa nyt teitä taivaallisessa isänkodissa. Älkää siis itkekö kun saatte tämän kirjeen, vaan kiittäkää ennemmin Herraa ja ylistäkää hänen nimeänsä. Hänen laupeutensa on ollut suuri minua, kurjaa syntistä kohtaan.
Varas ja petturi en ollut, jos semmoiselta näytinkin teidän silmissänne. Kuulkaa mitenkä asian oikea laita oli.
Kun eräänä lauantai-iltana tapani mukaan istuin ravintolassa, pelaten ja juoden Erlachin jääkärin kanssa, annoin hänen suuressa kevytmielisyydessäni houkutella itseltäni sen tiedon, että minun oli määrä seuraavana päivänä lähteä kaupunginvoudin kanssa Würzburgiin, ollakseni hänen apunansa niiden tuhannen taalerin ylöskannossa, jotka hänen tuli saada sinne toimittamistaan ruokavaroista. Jo aikaa ennen olin ilmaissut jääkärille että halusin päästä pois Sommerhausenista ja toivoin saavani koettaa onnea sodassa. Hän kiihotti kaikella tavoin haluani ja kehotti ryhtymään tuumasta toimeen. Olisi vahinko, arveli hän, jos minunmoiseni reipas poika kuluttaisi nuoruutensa päivät toimettomuudessa.
Samana iltana ilmausi ravintolaan mies, jota en tuntenut, mutta jonka kanssa jääkäri oli tullut tuttavaksi palvellessaan sotaväessä. Sittekun he olivat syrjässä jonkun aikaa kahdenkesken jutelleet, tuli jääkäri taas luokseni kertoen, että vieras oli kapteeni Paradeiser, joka paraikaa oli salaisella partioretkellä täällä. Hän lisäsi, että nyt oli otollinen aika panna kauan kytenyt tuumani täytäntöön: minun sopi nyt ottaa pesti ja ruveta ratsusotamieheksi kapteenin komppaniassa, jota tuumaa hän mitä lämpimimmin kannatti. Pöyhkeilevä ja huikentelevainen kun silloin olin sekä paljosta viininnauttimisesta huumautunut, ei minulla heti ollut tarpeeksi malttia torjua ehdotusta, vaan lupasin puolittain ottaa pestiä milloin kapteeni komppaniansa kanssa oli valmis lähtemään paikkakunnalta, mikä sekä hänen että jääkärin lausunnon mukaan saattoi tapahtua millä hetkellä hyvänsä. Kapteeni halusi oitis saattaa kaikki selvälle tolalle, ja kun ahkerasti vielä olimme jonkun aikaa kallistaneet laseja, niin hän ilmoitti kaikessa luottavaisuudessa, että jos olisin voinut hankkia hänelle varmuutta siitä, milloinka oli määrä viedä rahat Speckfeldiin, niin hän aikoisi muutamien miesten kanssa asettua väijyksiin ja ryöstää ne kaupunginvoudilta; sitte me molemmat jakaisimme saaliin ja muutaman päivän perästä minä liittyisin hänen sotajoukkoonsa.
Kauhistuin ehdotusta, sanoin jääkäriä kavalaksi petturiksi, joka oli ilmaissut mitä minä salaisuutena olin hänelle uskonut, ja kapteenia sanoin veijariksi ja konnaksi. Kalpeana kiukusta oli tämä karata päälleni, mutta jääkäri pidätti häntä, katsoi häneen merkitsevästi ja sanoi nauraen: "Tämähän, veli hyvä, on vaan leikkiä." Takerruin viimein luulemaan sitä siksi.
Koska tiesin että rahat vasta seuraavana tiistaina aiottiin viedä
Speckfeldiin, lupasin kapteenille, että hän, jos maanantaina lähtisi
Bambergiin, pestaisi minut komppaniaansa ja minä metsässä yhtyisin
joukkoon.