Kuitenkin oli jääkäri — sen kertoi Paradeiserin ratsusotamies sittemmin itselleni — yllyttänyt kapteenia hyökkäämään maanantaina aamulla varhain kaupunkiin ja ryöstämään kassa itse voudin konttorista, jonka luuli helposti käyvän päinsä, kun ei yksikään ihminen aavistanut vihollisen hyökkäystä. Jääkärin tuli saada verokseen sata taaleria saaliista, mutta minut kapteeni ottaisi mukaansa, niin että hän, jääkäri, ei joutuisi epäluulon alaiseksi. Jollen omin ehdoin liittyisikään kapteenin seuraan, niin hän lupasi pitää huolta siitä, että minä esiintyisin kavaltajana kaupunkilaisten silmissä ja uhkasi pelotella minua niin, että tulen ja veden läpikin pyrkisin kapteenin perästä.
Nuo kaksi konnaa panivatkin vallan oikein tuumansa täytäntöön ja onnistuivat siinä, kuten tiedätte, mainion hyvin. Kun tuona surullisen muistettavana aamuna näin vanhan Veitin ja lapsuuden ystäväni Klaun murhattuina edessäni, kaupungin rahaston ryöstettynä, ja minä tunnon vaivojen ja sydämen tuskien takia en tiennyt minne päin kääntyä, tuli Erlachin talonpoika tuoden Paradeiserin tervehdyksen minulle. Aikomukseni oli silloin kääntyä takaisin, tulla sinun luoksesi, rakas isä, ja tunnustaa kaikki, mutta samassa seisoi jääkäri edessäni, kehotti minua nopeasti pakenemaan, jos mielin olla surua ja häpeätä saattamatta itselleni ja omaisilleni ja kuvaili, kuinka ovelasti kaikki suoriutuisi, jos vain seuraisin kapteenia. Olihan tämä vain menetellyt niinkuin sodassa yleiseen on tavallista, mutta minun ei koskaan onnistuisi saada ketään ihmistä, kaupunginvoutia semminkään, vakuutetuksi viattomuudestani.
Mitä hän puhui, tuntui minusta kaikki niin todenmukaiselta, niin uskottavalta, että otin kehnon neuvon varteen ja lähdin Paradeiseria etsimään. Jääkäri, joka epäluulojen välttämiseksi lähti kaupungista hetkeä myöhemmin kuin minä, saavutti minut metsässä ja vei minut kapteenin luo. Tämä otti ilkamoisella hymyilyllä minut vastaan. Jääkäri kehotti minua rohkeuteen ja lupasi puhua puolestani syntymäkaupungissani niin, että kun jonkun vuoden päästä palaisin luutnanttina tahi ratsumestarina, jota hän ei lainkaan epäillyt, "ei kellään enää olisi halkaistua sanaa sähistävänä tuosta vanhasta jutusta."
Paradeiserin ratsusotamies kertoi sitte niin ikään, että hänen luultensa jääkäri jo samana päivänä oli saanut hyvin ansaitun palkkansa, Kun jääkäri oli poistunut saalisosinkoineen, olivat nimittäin kapteeni ja muudan huonomaineinen veijari hänen komppaniastaan, joka oli suostuvainen mihin hyvänsä, hiipineet hänen perästänsä, ja heidän tultua takaisin, näki ratsusotamies kapteenin vetävän povestaan ja viskaavan pensaikkoon tien toiselle puolen samaisen nahkakukkaron, johon jääkäri oli lukenut saaliinsa; siitä teki hän sen johtopäätöksen, että he olivat jääkärin murhanneet ja omistaneet hänen rahansa. — Kuinka lienee tapahtunut, tietää ainoastaan vanhurskas Tuomari korkeudessa.
Kuudestoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ajatusta vailla työ
Parhaat toiveet maahan lyö!
Surumielin liityin raakaan sotamiesjoukkoon. Koko seutu oli täynnä ruotsalaista sotaväkeä, ja meidän täytyi retkeillä mitä suurimmalla varovaisuudella; yötä meidän oli määrä olla metsässä. Kun illansuussa saavuimme syvään notkoon, jossa vihollisten huomaamatta saattoi virittää valkeata, antoi kapteeni joukon pysähtyä ja asettua yötiloille. Minäkin laskeuduin muiden mukana lepoon leirivalkean ääreen, mutta taisin näyttää joltisenkin alakuloiselta.
"No, poikani", lausui kapteeni, pannen puhetta alkeille, "miltä sinusta tuntuu soturina olo? Maistunee sentään paremmalta istua ravintolassa viinituopin ääressä kuin maata paljaalla maalla ja tähystellä tähtiä, vai kuinka? Reippautta vaan, ei meilläkään kaikki päivät ole kuluneen kaltaiset. Meillä sanotaan: Märkä tänään, huomenna kuiva; tyhjä tänään, huomenna täysi."
Vastasin: "Se minua vähimmän huolettaa, mieltäni vaan kaivaa se, että minua syntymäkaupungissani nyt pidetään kavaltajana, ja arvossa pidettyä isääni varkaan isänä, kun kuitenkin tuohon konnantekoon on syypäänä tykkänään toinen henkilö, jota teidän paraiten tulisi tuntea."