"Pidä suusi, kuontalo", vastasi kapteeni, "tuommoinen kuotusraukka, joka huulet törröllänsä istuu, ei kelpaa urhioitteni joukkoon."
"Eikö kelpaa!" sävähdin heti kuohuksiin, "Enpä totisesti tiedä, haluttaako minua palvella teitä, saatikka teidän komppaniassanne. Palaankin ehkä jo huomenna Sommerhauseniin ja tunnustan totuuden juurtajaksain, tai menen ruotsalaisten puolelle — on siitä minulle ainakin enempi kunniaa, kuin rahan varastamisesta teidän ja varasjoukkio sotamiestenne kanssa."
Kapteeni ratkesi nyt räikeään nauruun ja huusi:
"Sommerhauseniinko tai ruotsalaisten puolelle? Onko hävyttömämpää kuultu! Mitä luulet minun siihen sanovan, hä? Koetahan! Siinä tapauksessa lupaan minä ruoskia sinua tahi särkeä kallosi kuin minkä saviruukun ikään. Ymmärrätkös, mokomakin katala musteentuhrija, että sinä nyt olet minun saaliini, niinkuin kyyhkynen on jahtihaukan? Katsohan minuun! Minä olen paholainen itse; joka minulle antaa sormen, hänet vien luineen nahkoineen. Ylös siitä valkeata kohentamaan!" karjasi hän; "kyllä minä sinusta kirjurin kujeet heltiämään saan", ja näitä sanojansa hän vahvisti potkulla.
Vihasta kuohuen en enää kyennyt itseäni hillitsemään vaan töytäsin hänen päällensä, kourasin häntä kurkusta, paiskasin hänet maahan pitkäkseen ja löin häntä kivellä päähän. Mutta hetikohta hyökkäsivät hänen miehensä päälleni ja rusikoivat minua aika pahoin. Kapteeni virkosi myös pian tuntoihinsa ja polki molemmin jaloin rinnoilleni, niin että kylkiluut rutisivat. Lauhdutettuaan vihaansa mitä raaimmalla rääkkäyksellä käski hän sitoa minut nuoriin seuraavana päivänä hirtettäväksi.
Minut paiskattiin käsistä ja jaloista sidottuna liejupyötikköön, jossa minun täytyi maata seuraavaan aamuun. Sittekun hurjat hirtehiset olivat varmat siitä, että minun oli mahdoton liikuttaa jäsentäkään ja siis paetakin, paneutuivat he nukkumaan annettuaan yhdelle joukostaan käskyn kiivetä puuhun pitämään vahtia.
Etten sinä yönä hetkeksikään saanut unta silmiini on helppo käsittää. Vavisten rääkkäyksen tuottamien kipujen ja märän makuusijani synnyttämän vilun tähden, loikoilin siinä varmasti vakuutettuna, että tämä oli viimeinen yöni. Mutta vaikka oikeastaan ei ollut kuin askel minusta kuolemaan, niin ei yhtään vakavaa kuoleman ajatusta liikkunut sielussani, en ajatellut teitäkään, rakkaat vanhemmat — kosto, kosto oli ainoa, kaikki nielevä himo, joka yksin yrmyili sisälläni. Luulenpa melkein, että olisin mennyt kuolemaan ilolla, jos sitä ennen vain olisin saanut hengenviholliseni elämän sammuksiin. Ylistetty olkoon Jumala, joka suuressa laupeudessaan ei silloin temmannut minua pois synneissäni.
Olin maannut siinä jo hyvän aikaa kostotuumiani hautoen, kun kuulin lähelläni rapsetta ja häädetyllä äänellä lausuttavan: "Halloo, kirjuri, mitä sanoisitte, jos ratkoisin poikki siteenne ja me kaikessa hiljaisuudessa hiipisimme pois ja menisimme ruotsalaisten puolelle? Meillä on vain puolen tunnin matka Kitzingeniin. Sanokaa, päästänkö teidät vapaaksi? Vastatkaa pian, mutta hiljaa — mulla on veitsi kerallani."
Kuutamossa tunsin hänet Paradeiserin ratsupalvelijaksi. "Siihen minä suostun", vastasin, "mutta katkottuanne köydet, joilla olen sidottu, lainatkaa minulle hetkeksi veistä."
"Mitä te sillä aiotte?" kysyi ratsupalvelija.