Siten olin todenteolla antautunut sotilaan uralle. Alku sorea, loppu surkea, mutta sekin oli kaikki parhaakseni.

Minun täytyy, rakkaat vanhemmat, tunnustaa että minä, Jumala paratkoon, nyt vietin hurjempaa, hillittömämpää elämää kuin koskaan ennen. Minut asetettiin riviin rekryyttien joukkoon, jotka parhaastaan olivat nuorta, aivan äskettäin osaksi Ruotsista, osaksi Suomesta tullutta väkeä, jonka oli määrä astua rakuunarykmenttiin. Useimmat olivat rehellisten talonpoikien tahi kalastajien poikia ja olivat käytöstavoiltaan niiden ruotsalaisten kaltaisia, jotka ensin nähtiin Sommerhausenissa, joista te paljon piditte. He veisasivat aamu- ja ehtoovirsiään ja lukivat ruokalukujaan, mutta saivat sen takia kärsiä toisten puolelta paljon pilkkaa. Halveksivasti nimitettiin heitä "ihmeellisiksi sotamiehiksi, jotka luulivat pääsevänsä taivaasen."

Me harjoitimme joka päivä yhdessä ampumista, ratsastamista ja miekkailua, joilla aloilla he varsin hyvin näkyivät edistyvän, mutta ylimalkain kartoin heidän seuraansa niin paljon kuin voin, vaikka olimme sijoitetut yhdessä asumaan erääsen myllyyn. Muudan noita nuoria rekryyttiä, nimeltä Olavinpoika oli aina minua kohtaan ystävällinen ja teki minulle monta palvelusta, mutta minä vetäysin kernaammin kevytmielisten sotamiesten seuraan, jotka pitemmän aikaa olivat olleet palveluksessa. He olivat mielestäni vasta oikeita sotureita, vaikka olivat jumalan- ja ihmispelon tyyten unhottaneet. Pidin kunnianani pysyä heidän rinnallaan pelissä ja juomingeissa, tappeluissa ja kiroilemisessa. Kun Olavinpoika eräänä päivänä muistutti minua hillittömästä elämästäni, niin kysyin miksi hän oli lähtenyt sotaan, kun hän kuitenkin mieluummin tahtoi olla rukousveli kuin soturi ja mitä onnea hän luuli itsellensä koituvan. Hän vastasi ettei hän ollut lähtenyt onnen etsintään, vaan auttamaan vanhan äitinsä kehotuksesta kuningastansa taistelemaan evankeelisen uskon puolesta; hän tahtookin rehellisesti täyttää velvollisuutensa ja jättää kaiken muun Jumalan huoataan. — Tovereittemme joukossa oli useita, jotka vastoin vanhempiensa tahtoa ja heidän tietämättänsä olivat lähteneet sotaan ja nämä aina, milloin vaan tilaisuutta sattui, pilkkasivat Olavinpoikaa, joka sanoi äitinsä tahdosta lähteneensä sotaan. He kysyivät ilkkuen, oliko hänen rouva äitinsä muistanut puuropataa ja oliko hän antanut sotaan lähtevälle pojalleen tarpeeksi maitorahoja matkaan; mutta kaiken tämmöisen pilkan hän kesti järkähtämättömällä tyyneydellä.

Kun Ruotsin kuninkaan rynnäkkö Wallensteinin leiriä vastaan oli torjuttu, marssi hän 8 päivänä syyskuuta 1632 kaikkine väkinensä liehuvilla lipuilla sekä rummun ja torven soitolla vihollisen ohitse Neustadtiin Aischjoen varrella, mutta jätti Nyrnbergiin viisituhatta jalkamiestä ja kolmesataa ratsumiestä. Viimeksi mainittujen joukossa olin minäkin ja edellä mainitut toverini. Kun koko maa viiden peninkulman alalla oli saatettu autioksi, seurasi kuninkaan lähdettyä semmoinen ruoanpuute, ettemme useasti neljäntoista päivän mittaan saaneet leipää maistaa. Siitä seurasi punatauteja ja poltteita ja sairaala oli ylenmäärin täynnä sairastavia sotamiehiä. Kuolevaisuus oli niin suuri, että kuolleitten ruumiit pinottiin läjiin sairashuoneen pihalle siksi, kuin saatiin kaivetuksi syvä hauta, johon ne viskattiin. Minä olin kaiken aikaa ihan terve, mutta huonon kiitoksen minä silti Jumalalle siitä annoin.

Kun Wallensteininkin väki oli lähtenyt saimme käskyn yhdistyä kuninkaan kanssa, joka taas oli aikeessa marssia Donauwörthiä kohden. Rainkaupungin lähellä Lechin varrella olin ensi kerran tulessa. Tämän pienen kaupungin oli Kustaa Aadolf kevätpuolella rynnäköllä valloittanut, jossa kahakassa Tilly menetti henkensä, mutta eversti Mütschefall oli neljä päivää takaperin jättänyt sen takaisin baijerilaisille. Kuningas saatatti kavaltajan sotaoikeuden eteen; hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin sittemmin julkisesti Neuburgissa Tonavan varrella. Nyt oli kaupunki uudestaan valloitettava, mutta yleisesti sanottiin, että se oli vaikea tehtävä, sillä ne rykmentit, jotka olivat olleet tappelussa osallisina keväällä, olivat menettäneet paljon väkeä.

Kun varustukset tulevan päivän varalle olivat päätetyt asetuimme iltasella leiriin tulien ympäri ja ammensimme rohkeutta tulevan tappelun varalle siten, kuin jumalattomien soturien on tapana. Eräs tovereista oli tuonut aamillisen viiniä, ja nytkös alkoi juominki ja elämöiminen!

"Juokaa, pojat", huusi korpraali, "juokaa janonne tyrehyksiin viimeisen kerran, helvetti on kuuma, ja sinne saa usea meistä huomenna retketä, kun baijerilaiset alottavat kirotun ammuntansa!" Ja samalla heti hän alkoi laulaa tunnettua sotilaslaulua:

"Kun kylmävi nenää
Ja halki on pää,
Ei voimia enää
Paljonkaan jää.
Nyt ryyppy ja sitten taas eteenpäin,
Tää retkemme hornahan päättyvi näin."

Minä tein kuten toiset; join hillittömästi kunnes tajunta oli tyrehtynyt ja yhdyin ujostelematta häpeällisiin herjauslauluihin. — Armahda minua, o Herra, äläkä kosta minulle pahain tekojeni jälkeen!

Kun puoliyön aikaan hajaannuimme ja minä tulin telttaani, näin Olavinpojan istuvan siinä kynttilän ääressä. Kirkkaaksi hangatut aseensa olivat hänen vieressään, ja hän oli niin syventynyt erään kirjan lukemiseen, että tuskin huomasi minun tuloani. Kysyttyäni mitä hän luki, vastasi hän: "Tämä on pieni psaltarini; tunsin tarvetta hakea Jumalan sanasta ja rukouksesta vahvistusta ajatellessani mikä meitä odottaa huomenna — vakava seikka on mennä avoimin silmin kuolemaan — ja myös ajatellessani äitiäni, jonka silmiä en mahdollisesti saa painaa umpeen, ja rakasta isänmaatani, jota kenties en saa nähdä."