"Olisi ollut viisaampaa", minä sanoin, "että olisit tullut ilostamaan mieltäsi meidän keralla, kuin täällä tupa-Jussina jököttää; siitä olisit saanut rohkeutta huomispäivän taisteluun kuin karkeloihin ikään; nyt ei ole otollinen aika saattaa mieltä alakuloiseksi synkkämielisillä tutkistelemuksilla ja rukouksilla." Olavinpoika ravisti päätänsä ja sanoi, että hän toivoi täyttävänsä velvollisuutensa, lausui minulle hyvää yötä ja paneutui nukkumaan.
Seuraavana aamuna istuimme ratsailla jo neljän lyönnillä ja asetuimme käskystä vahtiin erääsen metsikköön. Koko edellisen päivän ja koko yön oli ahkerasti puuhattu siltaa Lechjoen yli, ja yrityksen salaamiseksi vihollisilta oli kuningas antanut koota ja sytyttää tuleen joukon palavia aineita, joista tuprueli sakeita savupilviä. Valmiiksi raketut pukit olivat jo suistetut virtaan ja puolitiehen päällistetyt laahkoilla, kun tuuli yhtäkkiä hajotti savun ja paljasti ruotsalaisten vehkeet viholliselle, joka tällä välin oli tullut yhä likemmäksi.
Baijerilaiset alkoivat heti ammuskella siltaa hyvin suunnatulla ristitulella ja me näimme kuinka sotamiehet, jotka olivat lankkuja heittämässä, vihollisten luotien satuttamina joukottain suistuivat virtaan. Yhdellä haavaa avasi keisarin väki kiihkeän luotituiskun metsikköä kohti, jossa me seisoimme vahdissa, ja siitä alkoi pauke ja ryske, juurikuin olisi tuhansittain parrenkaatajia ollut toimessa. Luoti kaatoi väliin hevosen, väliin miehen tai kaatuva puu musersi ne alleen; hevoset alkoivat säikkyä, nousivat pystyyn ja vaivalla saimme vain ne hillityiksi, mutta meidän täytyi edelleenkin olla toimettomina, sillä kuningas oli määrännyt, että meidän tuli pitää metsikkö vallassamme siksi kuin silta saataisiin valmiiksi.
Virran rannalla muuttui tila yhä tukalammaksi. Tuskin oli sotamies astunut sillalle kuin luoti hänet jo kaasi, ja vaikka ei puuttunut enää kuin kolme laahkoa, jotta silta olisi ollut ajokunnossa, näytti melkein mahdottomalta saada niitä enää pannuiksi, sillä, sittekun kuusikymmentä miestä jo oli jäänyt paikalle, ei kukaan enää uskaltanut surmansilmään yrittää.
Muudan korpraali ajaa karahutti silloin luoksemme ja huusi: "Hänen majesteettinsa kuningas käskee kysyä, onko rakuunoiden joukossa ketään halukasta, joka vapaaehtoisesti ottaa sillan valmistaakseen. Se joka kestää loppuun saakka ja onnistuu hankkeessaan, saa kaksikymmentä riikintaaleria palkkioksi." Kaikki sanoivat palkkiota kyllä hyväksi, mutta sen, jota halutti niin suoraltaan surman suuhun hyökätä, täytyi olla luodin tapaamattoman.
"Ketäs haluttaa?" kysyi korpraali nauraen; "eipä näy halukkaita olevan ainoatakaan."
"Minä lähden", vastasi Olavinpoika, "ja minä myös", kajahutti samalla muudan suomalaisten joukosta. Olavinpoika, jonka paikka oli minun vierelläni, kiipesi ratsailta alas ja tahtoi jättää hevosensa minun haltuuni, mutta minä ajattelin: "Mihin sinä pystyt, siihen pystyn minäkin", hyppäsin maahan ja huusin: "Minä lähden kolmantena".
Me riensimme alas rantaan aivan kuninkaan sivuitse, joka ystävällisesti nyökäytti meille päätään, sieppasimme kukin laahkon, juoksimme murhaavassa luotituiskussa sillan yli ja kiinnitimme lankut sijoilleen. Me palasimme heti kiireimmän kautta takaisin, mutta samassa jymähti uusi laukaus baijerilaisten kanuunoista, suomalainen kaatui paikalla kuoliaana maahan, Olavinpojalta ammuttiin päästä hattu — minä yksin säilyin vahingoittumattomana. Rykmenttimme törmäsi nyt täydellä miesjoukolla sillan yli, useat menettäen henkensä, korpraalimme ensimmäisten joukossa. Luoti sattui hänen hevosensa rintaan, eläinparka nousi kahden jalan pystyyn ja suistui yhdessä ratsastajan kanssa takaperin virtaan.
"Tottapa hän nyt tarpeeksi märkänä ja janottomana pääsee helvettiin", sanoi muudan rakuuna, jolla vanhastaan oli vihankaunaa korpraalia kohtaan, koska hän arveli itseään syrjäytetyn toisen tähden; Olavinpoika sen sijaan virkkoi: "Jumala olkoon hänen sieluparallensa armollinen!" Baijerilaisten etuvarustukset valloitettiin tuota pikaa ja pieni kaupunki antautui enempää varstarintaa yrittämättä ruotsalaisten käsiin. Seuraavana päivänä tarkasti kuningas joukkojaan; tultuansa rakuunoiden luo hän kysyi, montako heistä vielä oli elossa ja käski niitä kahta, jotka vapaaehtoisesti olivat sillan valmistamiseen ryhtyneet, astumaan esiin. Teimme niin. Kuningas puhutteli meitä ystävällisesti, kysyi minulta syntyperääni ja käski antaa minulle luvatut kaksikymmentä riikintaaleria. Sitte tuli Olavinpojan vuoro ja kuningas käski hänellekin maksaa luvatun palkkion. Mutta Olavinpoika kieltäytyi rahoja ottamasta, sanoen tehneensä vain velvollisuutensa rehellisenä soturina. Jos kuningas sen sijaan armossa näkisi hyväksi, pyysi hän, että hänelle aiotut rahat lähetettäisiin hänen kaatuneen toverinsa isälle. Tämä nimittäin oli vähävarainen mies ja seitsemän lapsen isä, joille hän hankki elatuksen yksinomaan kalastuksella. — "Pyyntösi täytetään, poikani", sanoi kuningas, silmäillen häntä hyvillä mielin. "Urhoollisen toverisi kunnialla ansaitsemat kaksikymmentä taaleria liitetään samalla mukaan. Sinä vasta oikea soturi näyt olevan. — Herra eversti", jatkoi hän, "antakaa tämän nuoren soturin astua kaatuneen korpraalin sijalle, jottei hänen vallan tyhjin käsin tarvitseisi täältä lähteä."
Olavinpojasta tuli niin muodoin korpraali, mutta minä ostin itselleni oivan nahkavaruksen, käyttäen siihen osan kahdestakymmenestä taaleristani, ja jäännösrahat kulutin toverieni kanssa juominkiin, ja lasien kilistessä he vakuuttivat valalla, että kuninkaan ennemmin olisi pitänyt nimittää minut korpraaliksi, sillä olinhan minä yhtä ansiollinen siihen, kuin tuo maan venyjä Olavinpoika, joka tuskin vielä oli korvantauksiltaan kuiva; mutta ruotsalainen kettu älysi miten kuningasta oli mieliteltävä. Minua tuollaiset puheet miellyttivät, mutta itsekseni ajattelin: "Viipyen erät paremmat, kauan ollen kaunihimmat." Toivoin näet kohoavani vielä ainakin korpraaliksi.