Olavinpoika pysyi minun suhteeni entisellään. Hän pyysi etten kantaisi nurjaa mieltä häntä kohtaan, jos onni olikin tällä kertaa häntä paremmin suosinut. "Min' en tehnyt enempää kuin sinäkään", hän sanoi; hän olikin kaikissa kohdin niin veljellinen ja ystävällinen minua kohtaan, etten voinut olla hänelle vihainen.
Kahdeksastoista luku.
Kirje. Jatkoa.
Ensi tappelussa saavuttamani maine sokaisi minut siihen määrään, että aloin toivoa mitä parahinta. Että minusta pian tulisi upseeri ja että ennen pitkää pääsisin Olavinpojasta hyvän matkan edelle, sitä en silmänräpäystäkään epäillyt. Kun tuon määrän perille olin päässyt aioin kirjoittaa teille, rakkaat vanhemmat, sekä todistaa syyttömyyteni niin hyvin teidän kuin kaupunginvoudin edessä ja näyttää, että teidän ei tarvinnut hävetä Valentininne tähden, vaan pikemmin teillä oli syytä iloon ja kehumiseen.
Öin päivin harkitsin miten saisin toivelmani täytäntöön. Olisin kernaasti uhrannut henkeni ja vereni, kunhan vain olisin siinä onnistunut, sillä sankarin kuolemaa pidin yhtä kunniakkaana kuin virassa ylenemistä tahi onnen saavuttamista. Mutta rukoilla että Jumala auttaisi minua voittamaan ja säilyttämään kunniani, — se ei lainkaan johtunut mieleeni, vaikka usein olin rauhaton, kun Olavinpojan puheesta ja käytöksestä ylimalkain tajusin, että hän hoiti tehtäväänsä hurskaalla mielellä, ja että se urhoollisuus, joka hänessä alituisesti ilmeni, johtui siitä, että hän uskoi kantavansa miekkaa Jumalan kunniaksi ja tahtoi sotamiesurallaan palvella Jumalaa. Minusta tuntui myöskin niinkuin Olavinpoika olisi ollut onnellisempi minua, esimerkiksi kun hän niin hyvällä omallatunnolla saattoi puhua vanhasta äidistään tai vastaanottaa häneltä kirjeitä; minä en kumminkaan nöyrtynyt enkä suinkaan tuskalla ja surulla ajatellut, että olin tottelematon, kadotettu poika, jolla ei ollut menestystä ja siunausta varrottavana. Ei — ylpeydessäni hankin itselleni kelpo rintavaruksen ja ylimalkain samallaiset tamineet kuin vihaisemmilla upseereilla oli, komistin loistoloimella ratsuni, kiillotin varukseni ja aseeni ja pyrin voittamaan kaikki toverini sotatemppujen sukkeluudessa. Korviani hyväili kun nämä kehuivat minua toiseksi pyhäksi Yrjö ritariksi ja vakuuttivat, että upseerin valtakirjaa ei enää kauan tarvinnut odottaa.
Lützenin tappelussa, jossa suuri kristitty sankari Kustaa Aadolf päästi viimeisen henkäyksensä, en ollut mukana. Lähinnä seuraavina aikoina ei ollutkaan kuin pienempiä kahakoita, mikä minua pahoin suututti, kunnes Ruotsin joukot viimein yhdistyivät taisteluun Nördlingenin verisessä teurastusleikissä.
Ennen tappelun alkua pidettiin kenraali Hornin käskystä aamurukous, jossa tilaisuudessa kuningasvainajan itsensä sepitsemä virsi: "Äl' pelkää, joukko piskuinen", laulettiin. Vaikka olinkin jumalaton ihminen johtui samassa mieleeni tämä raamatun sana: "Tämä kansa lähestyy minua suullansa ja kunnioittaa minua huulillansa, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta." Usein oli kuningas elämänsä loppuajoilla jo valittanut, että jumalanpelko, kunniantunto ja rehellisyys sotaväen keskuudessa olivat hälvenemään päin sittekun hänen oli pitänyt palkata niin paljon vierasta sotaväkeä — Nyrnbergin luona taisi hän koko sotajoukon nähden vuodattaa katkeria kyyneliäkin tuon asianhaaran tähden — mutta kuninkaan kuoltua oli tila yhä huonontunut, ja sen päiväisen tappelun onneton päätös oli kammottavana todistuksena sanasta: "Synti on kansan turmio."
Kun tappelun päätös oli melkein varma, kun surusanoma seurasi toistansa ja väkemme kaikilla tahoilla alkoi vetääntyä taakse päin, niin vihollinen hyökkäsi meidänkin, jälkijoukossa olevan rykmentin kimppuun. Vaikka kyllä arvasimme tappelun päättyvän meille onnettomasti, tehtiin yhtäkaikki urheata vastarintaa. Minä ja kahdeksan toveriani olimme sijoitetut metsikön taakse eräälle kukkulalle, mistä saattoi nähdä yli koko tappotantereen; Olavinpoika oli komentajana. Luotien hirvittävä suhina, aseitten ja varuksien kalske ja ryske, haavoitettujen ja kuolevien valitus, torvien ja vaskirumpujen räiyntä, rumpujen pärinä — tästä kaikesta muodostui kauhea kumina. Seisoimme liikkumattomina asemillamme, mielet kovasti jännityksissä.
Pian alettiin kulettaa haavoitettuja siihen verrattaisesti turvaisaan paikkaan, missä me oleskelimme; meidän hevosiamme juoksenteli ympäriinsä tyhjin satuloin; kuormavankkureita vieri ohitsemme, ja vähittäin ajettiin hajaantumaan pakotettu rykmentti yhä lähemmä ylänköämme.
Kun urhoolliset rakuunamme, joita vihollinen yhä kiihkeämmin ahdisti, olivat tulleet aivan lähelle meitä, näimme lipunkantajan kaatuvan, ja eräs keisarin sotureista — niitä oli näet hyvin monta riviemme keskellä — sivalsi hänen kädestänsä lipun, pitäen voitoniloisena sitä korkealla. Kun jotkut ruotsalaisista keräytyivät yhteen ja kovasti huutaen koettivat väkirynnäköllä anastaa häneltä lippua, niin hän käänsi äkkiä ratsunsa ympäri ja alkoi paeta lipun kera omien joukkojensa keskuuteen. Se hänelle onnistuikin, ja keisarillinen joukko kulki ihan meidän ylänkömme ohitse meitä näennäisesti huomaamatta.