Väristys viilsi läpi ruumiini: nyt oli hetki tullut, nyt saatoin tehdä urostyön, josta minulle oli tuleva kunniaa ja joka oli saattava kaikki minua ihmettelemään. Olavinpoika istui kankeana kuin kuva satulassaan, ja antoi tyynesti hevosensa pureskella kauroja kaulaan köytetystä pussista.
Niinkuin olin vartonut töytäsi joukko keisarin sotaväkeä päistikkaa ylänköämme kohti. Samalla hetkellä kun he tulivat suoraan eteemme, höllitin marhaimia — aivan kuin hiljaisesta sopimuksesta kannusti Olavinpoikakin ratsuansa, ja ennenkun toverimme tiesivät asiasta mitään, olimme jo keskellä vihollisjoukkoa. Olavinpoika antoi lipunraastajalle semmoisen kolahuksen päähän, että mies horjahti, ja minä kurotin samassa käteni siepatakseni lipputangon, kun näin vihollisen kohottavan miekkaansa halkaistaksensa takaapäin Olavinpojalta pään. Tuokion aikaa — mutta ainoastaan tuokion — kiusasi minua halu jättää Olavinpoika oman onnensa nojaan saavuttaakseni itse tuon halutun palkkion, mutta salaman nopeudella muistin kaiken sen rakkauden, jota hän aina ja kaikissa kohdin oli minua kohtaan osottanut ja se sai minut antamaan hyökkääjälle surmaniskun. Kaksi muuta ratsumiestä alkoi nyt ahdistella minua: toinen laukasi pistoolinsa minua kohti, josta tunsin äkkinäistä kipua rinnassani, toinen pisti kuoliaaksi hevoseni, niin että se yhdessä minun kanssani vierähti maahan.
Ennenkuin pääsin irralle hevosestani ja taas pystyyn oli jo kaikki lopussa. Toverimme olivat hyökänneet vihollisten päälle ja ajaneet heidät pakoon. Olavinpoika seisoi yksin vieressäni, pyytäen tarmonsa perään kiskoa minua hevosen alta pois. Hänen kasvonsa olivat verissä ja maassa hänen vierellään oli lippu, jonka hän oli riistänyt viholliselta takaisin.
Tätä nähdessäni en voinut pidättää itkuani. Luullen minun surevan ratsuni häviötä, Olavinpoika lohdutteli minua sanoen: "Rauhoitu, veli. Minulla on paitsi tätä toinenkin hevonen, jonka annan sulle, kunhan tulemme takaisin rykmenttiimme. Vähät muusta — lippu on pelastettu, ja vaikka Jumala onkin vetänyt kätensä pois meiltä, sillä miehemme ovat joko kaatuneet tahi paossa, niin tahdomme häntä kuitenkin kiittää."
Olavinpoika löyhensi rintavarustani, ja silloin huomasimme, että luoti oli sattunut juuri sydämen kohdalle ja tunkeutunut nahkavarukseen asti. Töytäys oli synnyttänyt kivun, jota tunsin pistoolin lauetessa, mutta haavoittunut en ollut.
Olin lähenemässä epätoivon parrasta: hevoseni oli kuollut, toinen jalkani pudotessa pahasti rutistunut ja vihollinen odotettavissa minä hetkenä hyvänsä. Kehotin Olavinpoikaa pakenemaan, koska en pitänyt lukua elämästä, jossa kova onni minua niin itsepintaisesti seuraili. Sitä hän ei ottanut kuultaviinsakaan; irroitettuansa tangosta lipun, jonka hän kääri ympärilleen, hän nosti minut etupuolelleen ratsunsa selkään ja ajoi täyttä neliä pois vaaranpaikalta. Pääsimme onnellisesti vihollistemme kynsistä, vietimme yön erään talonpojan asunnossa, joka henkensä uhalla salasi meitä kuleksivilta keisarin joukoilta ja virkisti meitä runsaasti ruoalla sekä juomalla — pelkästä kiitollisuudesta Olavinpoikaa kohtaan, joka kerran oli karkottanut hänen talostaan joukon saaliinahnaita sotarosvoja. Seuraavana päivänä saavutimme armeijan, joka tappionsa jälkeen taas oli kerännyt vähät voimansa yhteen niin hyvin kuin oli ollut mahdollista. Eloonjääneet olivat sentään peräti alakuloiset ja heidän mielensä tykkänään lamassa. Kun yhdyimme heidän kanssaan ja eversti näki Olavinpojan, virkkoi hän: "Jumalan kiitos, että hengissä pelastuit ja että silmäni vielä kerran näkevät suoran ruotsalaisen soturin. Mutta poikani, lippumme on menetetty, lippumme, jonka hänen majesteettinsa kuningatar omakätisesti antoi meille Kalmarissa, kun astuimme laivoihin retketäksemme tähän turmiolliseen sotaan. Kuinka saatamme astua kuninkaallisen valtiattaremme eteen, kun täältä kerran palaamme? Voi että minun vielä tuli elämässäni kokea moista häpeää!"
"Olkaa hyvillä mielin, herra eversti", vastasi Olavinpoika, "ei ole asiat niin pahoin päin kuin luulette. Ja kuningattaremme on ommellut hyvän vaalilauseen lippuumme: 'Jumala kanssamme', ja Jumala on tosiaankin ollut minun ja toverini kanssa, joten onnistuimme saamaan takaisin menetetyn arvaamattoman kalleutemme." Näin sanoen kehitti hän lipun vyötäröiltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä. Nähtyään rakkaan lippunsa eversti juoksi Olavinpojan tykö, tempasi lipun hänen kädestään, painoi sitä suudellen rintaansa vasten ja huudahti: "Vänrikki Eerikinpoika, joka sitä kantoi, on kuollut — en tiedä kuka olisi ansiokkaampi tästedes sitä kantamaan ja kuka uskollisemmin sitä puolustaisi kuin sinä Olavinpoika: Onnea vaan, herra vänrikki!"
Olavinpoika vastasi: "Minulla on täällä saksalainen toveri, joka on uskaltanut henkensä ja verensä yhtä paljon kuin minäkin lippua pelastaissamme." Eversti käski nyt kertoa tapauksen juurtajaksain ja kääntyi sitte minun puoleeni lausuen: "Sinä olet kunnon soturi, poikani, ja jos edelleenkin käyttäydyt yhtä miehevästi, et kauan ole seisova rintamassa alhaisena sotamiehenä, mutta tällä kertaa sotaonni on vähemmin suosinut sinua kuin Olavinpoikaa, ja asian täytyy nyt jäädä silleen kuin olen sanonut."
Yhdeksästoista luku.
Kirje. Jatkoa.