Tuskin olen alkanut
Jo on halu haihtunut.
Vanha kansanlaulu.
Jumalalle ja koko maailmalle vihoissani antauduin nyt hillittömämmin kuin koskaan ennen koko olennollani hurjaan sotilaselämään. Kun minulla oli rahaa, vietin päivät noppapelissä ja yöt viinituopin ääressä muonakauppiaan luona, ja siksi yltäkylläisyyttä aina seurasi suuri puute. Välimmiten olin silmittömästi kyllästynyt koko sotaan, kun minulla kuitenkaan ei ollut onnea, välimmiten koetin kunnianhimoni kannustamana panna kaiken tarmoni liikkeelle, että viimein edes kunnialla ja kiitoksella palkittuna olisin saattanut näyttäytyä teille. Väliin jätin toverit röyhkeilevässä vallattomuudessa kauas jälkeeni, väliin jouduin niin synkkämieliseksi, että kartoin jok'ainoata ihmistä. Olavinpoika teki usein minulle ystävällisiä muistutuksia, mutta se oli kaikki tuuleen puhuttua, ja missä vain kävi päinsä, kartoin hänen seuraansa, vaikka sydämessäni tunsin vetämystä hänen puoleensa. Olin nimittäin tullut huomaamaan, että hän oli ainoa, jolla oli rehelliset tarkotukset minua kohtaan — toiset saattoivat tosin mielistellä ja kehuskella minua silmäini edessä, mutta takanapäin puhuivat he pahaa ja halveksivat minua ja olisivat kernaammin olleet valmiit minua kaatamaan kuin auttamaan.
Mutta taivaallinen ystävä, joka silminnähtävästi oli asettanut Olavinpojan rinnalleni parannussaarnaajaksi, ei heti päästänyt minua, vaan osotti kolmannen kerran erityisen nöyrryttävällä tavalla, että onnettomuus seuraa jumalattomia, joskin he luulevat jo tavottaneensa onnen käteensä. Niinä sotavuosina jolloin minäkin olin mukana, tulin samonneeksi melkein koko Saksanmaan ristin rastin, milloin minkin sotapäällikön johdolla. Nyt oli rykmenttimme Weimarin herttuan ylipäällikkyyden alla. Elokuun 9 p:nä 1638 oleskelimme Breisgaussa Wittenweyer-kylän seuduilla vastapäätä keisarin väkeä ja baijerilaisia, joita Juhana von Götz ja Saveliin herttua johtivat. Päivää ennen, joka oli sunnuntai, olimme Briesenheimin kylän lähettyvillä äkkiarvaamatta karanneet erään keisarin ratsuväenpatrullin niskaan, ottaneet vangiksi luutnantin ja kahdeksan hevosmiestä ja ajaneet jälellä olevia takaa ihan keisarin armeijan etuvartiolle saakka, josta urotyöstä herttua meitä kiitti.
Herttua määräsi että seuraavana aamuna varhain pidettäisiin jumalanpalvelus saarnan kanssa, joka eilispäivänä päällekarkauksen tähden oli jäänyt pitämättä. Jumalanpalveluksen päätyttyä saimme ainoastaan häthätää virkistää itsiämme ruoalla ja juomalla ja sitte täytyi taas nousta ratsaille. Sotahuutomme oli tälläkin kertaa: "Jumala kanssamme", tai kuten muukalainen sotaväki, joka ei osannut ruotsia eikä saksaa, sanoi: "Immanuel." Vihollisen sotahuuto oli: "Ferdinandus."
Jo tappelun alussa karkasi keisarin ja baijerilaisten paras väki, kyrassierit, oikean sivustamme kimppuun, jota kenraalimajuri Taupadel johti, ja ajoi sen takaisin. Peräännyimme aluksi vain askel askelelta, mutta sittemmin yhä nopeammin ja nopeammin mikäli keisarin väki uudisti rynnäkkönsä yhä suuremmalla kiivaudella; rykmentit joutuivat tappelun aikana hajalle ja lopulta pyrkivät kaikki saavuttamaan jälkijoukkoa mahdollisimman sukkelaan. Pakoa tehdessämme tulimme leveälle ja syvälle, jyrkkä- ja liederantaiselle joelle, joka siinä kohdin laskee Reinjokeen, ja jonka edellisen päivän ankara ukkossade oli nostanut korkealle yli äyräittensä. Virran yli johti kivisilta ja sillan tämän puolisessa päässä kohosi luja vanha torni, johon ruotsalaiset olivat sijoittaneet osaston ranskalaista jalkaväkeä. Nähtyänsä pakolaisten lähestyvän siltaa, ranskalaiset hyökkäsivät tornista ja olivat ensimmäisiä pakenemaan sillan yli toiselle puolen jokea. Oli selvää että jos vihollinen häiriintymättä olisi saanut anastaa valtaansa tornin ja kulkea sillan yli, niin se olisi voinut saattaa meidän väelle arvaamatonta vahinkoa ja estää eteenpäin kulkua, vaikka meidän olisi onnistunutkin jälkijoukossa kokoontua yhteen. Huomattuansa tornin olevan tyhjänä, kenraalimajuri Taupadel haukkui pahan päiväisesti kehnoja ranskalaisia, pidätti ratsuansa ja huusi pakeneville joukkokunnille: "Torni on miehitettävä ja puolustettava aina viimeiseen henkäykseen saakka; muussa tapauksessa en astu askeltakaan etemmäksi, vaan seison tässä paikoillani, maksakoon se minulle vaikka hengen."
Olavinpoika ja minä, — edellisellä oli monta veristä haavaa ja hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän hädin tuskin kesti satulassa — satuimme olemaan kenraalia lähinnä.
"Sven Olavinpoika", huusi kenraalimajuri, "te olette uljas mies, ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, hyökätkää torniin ja puolustakaa sitä Jumalan tähden kunnes väki uudelleen ehtii jälkijoukossa yhtyä, muuten Jumal'avita on kaikki hukassa!"
"Se on tapahtuva, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika. "Pian, toverit, kuka seuraa minua?" huusi hän yrittäen kiipeemään alas ratsailta. Mutta kun kenraalimajuri näki, että hän oli haavoittunut ja verenvuodon tähden tuskin pysyi pystyssä, niin hän huudahti: "Ei, ei, vänrikki, ei se käy laatuun, te olette liian heikko, toimittakaa itsenne täältä pois, muuten jää herttua yhtä hyvää soturia vaille."
Sekasorto ja tungos tuli yhä rajummaksi, keisarin armeijan sotahuuto: "Ferdinandus, Ferdinandus", kaikui yhä lähempää, ja kenraalimajuri huusi: "Jollei täällä ole upseeria, joka ottaa tornia puolustaakseen, teen sen itse!"