"Teidän luvallanne, herra kenraalimajuri", sanoi Olavinpoika, "se ei käy päinsä. Jollei upseeriakaan olisi, esittäisin ystävääni tässä, Valentinus Gastia, ja minä takaan kunniasanallani, ettei koko sotajoukossa löydy miestä, joka paremmin tekisi tehtävänsä, jos kohta hän ei olekaan muuta kuin alhainen sotamies."
"Haa, sinäkö siinä, rakuuna?" sanoi kenraalimajuri, "näin sinun eilen urhoollisesti tappelevan, kun karkasimme ratsuväkipatrullin niskaan. Tottakai sinun tekee mieli upseeriksi? Katsos tuota tornia! Puolusta sitä puolen tuntia vain, että väki ennättää kokoontua, ja sinä olet kunniani kautta huomenna oleva vänrikki. Kolmekymmentä taaleria kullekin sotamiehelle, joka seuraa mukana! Totelkaa tuota miestä niinkuin minua itseäni!"
Kaksikymmentä miestä meikäläisten joukosta oli hetikohta valmiina seuraamaan kehotusta; kiipesimme sukkelasti alas ratsailta, juoksimme tornin sisään ja suljimme portin, riensimme sitten portaita ylös, viskasimme hatut päästämme ja työnsimme muskettimme ulos ampumarei'istä, valmiina heti laukaisemaan. Näin meidän väkemme kiiruhtavan pois ja Olavinpojan vielä kerran viittaavan kädellänsä minulle jäähyväisiksi.
Tunsin voimani tuhatkertaisesti vahventuneen ja olin vähältä kajahuttaa riemuhuudon, kuullessani keisarin joukkojen lähestyvän torvensoitolla. Nythän se hetki oli tullut, jota kaikki pyrintöni olivat tähdänneet, otollinen hetki maineen ja kunnian saavuttamiselle, ja minä huusin: "Jumala kanssamme, toverit, nyt on ratkaisu käsissä! Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" "Kunnia ja elämä tahi rehellinen kuolo!" huusivat kaikki yhdestä suusta, sillä he näkivät ilmeisesti, että pako ei tässä voinut tulla kysymykseenkään.
Samassa tuokiossa ryntäsi keisarin väki esiin. Nähtyänsä portin olevan lukossa, tornin miehitettynä ja uhkaavien musketinkitojen ammottavan ampuma-aukoista, huusi ratsumestari: "Kuulkaas sen veijarit! Armo ja kunniallinen lähtö on teille tarjona, jos heti ryömitte esiin loukostanne ja aukaisette portin. Mutta se tehkää pian, muuten tulette, jokainen maistamaan säilänterää." — "Ja me", huusin minä, "tarjoomme teille ruutia, luotia ja miekan tutkaimia! Toverit, antakaa tulta!" — Kaksikymmentä muskettia laukesi yhdellä haavaa ja ratsumestari sekä joitakuita etummaisista suistui kuolleena maahan. Mutta siinä tuokiossa irrottivat muutamat lähinnä olevista kirveensä satulan sakarasta ja hyökkäsivät sillalle porttia särkemään. Meidän täytyi rientää alas estämään heitä siitä, mutta päästyämme paraiksi portaiden aliseen päähän, kaatua rojahtivat molemmat portinpuolikkaat valtavalla ryskeellä meitä kohden. Laskimme vielä yhden laukaiseman pyssyistämme, mutta sitte muuttui tappelu jo käsikärhämäksi: mies taisteli miestä vastaan ensin miekoilla ja musketin perillä ja sitten kun viholliset entistä kiihkeämmin rynnäköivät, emmekä me mielineet peräytyä, — tikareilla, nyrkeillä ja hampailla. Itsekukin kävi vihollisensa miehustaan kiinni ja jollei onnistunut saamaan tätä hengiltä, koetti ainakin nostaa taistelukumppaninsa ylös ilmaan ja syöstä jokeen; väliin sattuivat molemmat vierähtämään veteen ja menivät pohjaan. Tappelun jälkeisenä päivänä löydettiin useita, jotka vielä kuollessaankin pitivät lujasti kiinni toinen toisistaan.
Tappelun kuumimmillaan ollessa nousi taas hirvittävä rajuilma — taivas oli mustanaan pilvistä, vasamia sinkoili ristittäin ja ukkosen jyrinä oli niin kovaa, että maa vapisi. Mutta mitä hurjemmin luonnonvoimat raivosivat, sitä kiivaammaksi yltyi taistelunhalu minussa — hakkailin ja pistin huikeasti ympärilleni äkkäämättä, että tovereistani enemmät kuin puolet olivat jo kaatuneet.
Hurjaa ottelua oli kestänyt jo melkoisen aikaa, mutta ei yksikään joukostamme vielä ollut peräytynyt edes tuumankaan vertaa; silloin kaatui korpraali viereltäni kuolettavasti haavoitettuna jalkojeni juureen. Yrittäessäni auttaa häntä seisaalle, sanoi hän: "Kirjuri, te saatte kyllä vänrikin valtakirjanne paratiisissa; ottakaa minut sitte korpraaliksenne — minä menen jo ennakolta tilaamaan teille kortteeria." Näin sanoen viittasi hän kädellään kroaattilaisjoukkoon, joka hiljakseen oli hiipinyt yli tulvivan joen karatakseen meidän selkäämme. "Sitä saatat yhtä hyvin tilata helvetissä", huusin jumalattomalla röyhkeydellä ja iskin samassa keisarin sotamiestä miekallani kypäriin, niin että miekka sinkosi kädestäni tuhansina sirpaleina. Kuulin kuolevan korpraalin rukoilevan:
"Mua uskoon vahvaan auta,
O Jeesus Herrani,
Sun kovan kuolos kautta
Sä korjaa sieluni!
Mä turvaan sananasi,
Kun tulee lähtöni;
Vie sielun' huostahasi
Taivaasen iloosi! Amen."
Muudan keisarin soturi oli sillä välin astunut jalallaan hänen ryntäilleen, antaaksensa hänelle armoniskun, mutta kuultuansa hänen rukoilevan, hillitsi hän itseänsä siksi, kuin kuoleva oli sanonut "amen", mutta samassa tuokiossa lävisti hän miekallaan korpraalin sydämen.
Nyt olivat kroaatit ehtineet luoksemme, ja he tekivät leikistä pikaisen lopun. Emme uskaltaneet kääntyä heitä vastaan, meillä kun oli täysi tekeminen vihollisistamme edessämmekin, — ja he ampuivat meistä yhden toisensa perään kuoliaaksi, kunnes minä yksin olin jälellä. Muskettini kun oli rikottu ja miekkani palasina, käännyin ympäri ja hyökkäsin torniin, jonka seinällä olin nähnyt pertuskan riippumassa, puolustautuakseni tällä aseella toverieni lailla viimeiseen verenpisaraan. Keisarin väki seurasi kintereilläni ja muudan heistä huusi: "Jokos nyt tahdot antautua, mies?" — Ääni tuntui minusta tutulta — katsahdin taakseni ja näin edessäni konnan, joka nimitti itseänsä kapteeni Paradeiseriksi.