"Jumalan kiitos, että olen saanut elää tähän päivään asti — jommankumman meistä täytyy nyt kuolla", huusin temmaten pertuskan seinältä, mutta ennen kun pääsin veriviholliseni luo, oli joku toinen saanut kolautetuksi minua pyssynperällä päähän, niin että horjahdin ja kaaduin. Tuokiossa hyökkäsi Paradeiser toverinensa päälleni ja he ryöstivät minut putipuhtaaksi. Lopuksi raastoivat he vaatteet päältäni ettei jäänyt muuta kuin paita, nostivat ylös ja heittivät minut rintasuojan yli veteen, luullen minua kaiketi kuolleeksi.
Kylmässä vedessä toinnuin jälleen tajuntaan, mutta peläten keisarin sotaväkeä, joka vielä piti tornia vallassaan, en uskaltanut nousta vedestä, vaan tartuin virran yli riippuvaan pajunoksaan, niin että aika ajoin saatoin nostaa päätäni vedestä hengittääkseni ilmaa. Toivoin että viholliset, saatuaan sillan haltuunsa, lähtisivät eteenpäin, mutta sitä he eivät tehneet, vaan näyttivät seisovan neuvottomina ja silmäilevän yksivakain, tutkistelevin katsein joen vasemmalla puolen olevaa tasankoa. En käsittänyt syytä tähän heidän kummalliseen menettelyynsä, mutta pian sainkin selityksen: ruotsalaisten sotahuuto: "Jumala kanssamme! Immanuel!" kuului nyt selkeästi ja yhä kovemmin ja kovemmin siltä puolen virtaa.
Sillä välin näet kun oikean sivustamme jo heti alussa oli täytynyt peräytyä, olivat eversti Rosa ja Nassaun kreivi torjuneet keisarin väen oikean sivustan tekemän rynnäkön. Herttua Bernhard, joka komensi keskustaa, oli johtanut luokseen oikean sivustamme, joka jälkijoukossa oli päässyt kokoontumaan ja järjestymään, ja voitokkaasti ajanut vihollisen vaalipaikalta. Keisarin sotaväki lähti samassa aukiolle päin, missä tappelu jälleen oli leimahtanut, mutta jätti melkoisen joukon tornin puolustukseksi, jonka tähden en vielä uskaltanut nousta vedestä.
Kun ruotsalaiset vihdoin olivat voittaneet ja heidän virrenveisuunsa — he veisasivat virttä 152: Jumala ompi linnamme — kajahti sillan korvalla hääriväin vihollisten korviin, alkoivat kroaatit tehdä lähtöä. Minä sain siitä uutta rohkeutta ja toivoin ennen pitkää pelastuvani tukalasta asemastani; — oli jo ilta, ja uupunut kun olin, jaksoin hädin tuskin vaan pidellä kiinni oksasta. Pahaksi onneksi sattuivat muutamat lähtöä tekevistä kroaateista huomaamaan minut ja vetivät oitis maalle. Piestyänsä minut vähiin henkiin aikoi muudan heistä lävistää miekallaan rintani, jota terä jo kosketteli, mutta toinen joukosta huusi: "Seis! hän on upseeri, minä näin hänen johtavan taistelua tänään tornissa; saakoon hän armon, hänen vapaaksipääsöstään voi kiristää aimo lunnaat." He sitoivat minut niin märkänä ja alastomana kuin olin hevosen selkään ja kuljettivat, täyttä laukkaa ajaen, minut mukanaan.
Kahdeskymmenes luku.
Kirje. Jatkoa.
Pian oi, pian oi,
Mainen loisto haihtua voi!
Ruusun väri, purppuran,
Puna posken hehkuvan —
Kuihtua ne kohta voi.
Pian oi!
Kansanlaulu.
Ratsastimme kaiken yötä pysähtymättä. Rajuilman jälkeen muuttui ilma kolkoksi, joka tuntui minusta äärettömän kiusalliselta, oltuani suurimman osan päivää vedessä ja kun ruumiini verhona ei ollut muuta kuin märkä paita. Väliin oli minun niin vilu että hampaat kalisivat, väliin tuntui niinkuin tuli olisi palanut suonissani, enkä muuta luullut kuin että viimeinen hetkeni oli tullut.
Sama kroaattilainen, joka äskenkin oli pelastanut henkeni, armahti minua vihdoin, tarjoten tilkan vettä sillä sammuttaakseni polttavaa janoani. Niin ikään hän lupasi hankkia joitakuita ryöstetyitä vaatekappaleitani takaisin. Hän ratsasti toveriensa luo, jotka olivat jonkun matkaa jälellä päin, mutta palasi kohta tyhjin toimin takaisin. Ainoa minkä hän tullessansa toi, oli paperiin kääritty luoti, sekä terveiset vaatteeni anastajalta, luultavasti Paradeiserilta, että "hän oli sen löytänyt kapineitteni joukosta ja että minun olisi viisainta ajaa se pääni lävitse, niin kerrassaan olisin vapaa kaikista kärsimyksistä." — Se oli sama luoti, jonka Olavinpoika Nördlingenin tappelun jälkeen löysi haarniskastani, ja jota senvuoksi säilytin muistona. Huolimatta siitä että olin sairas ja että alinomaa kärsin kuumetta, kulettivat he minua mukanansa Breisachiin yhdessä muutamien muittenkin meidän miesten kanssa, joita olivat tappelussa vanginneet.