Rakkaat vanhemmat! Sitä tuskaa ja hätää, jota täällä kärsin, ei voi sanoin kuvata. Ajattelin silloin usein Jerusalemin hävityshistoriaa, jota kymmenentenä sunnuntaina kolminaisuuden päivästä joka vuosi luettiin Sommerhausenin kirkossa. Kaikkia julmuuksia, joita samaisen kertomuksen mukaan tapahtui Jerusalemissa, harjoitettiin Breisachissakin, ja minä olin itse osallisena kaikkein pahimmassa. — Olihan Vapahtajani jo vuosikausia minullekin huutanut: "Jos sinäkin tietäisit, vieläpä tänä sinun päivänäsi, mitä sinun rauhaasi sopii, niin sinä toisin ajattelisit", — mutta se oli kätkettynä silmieni edestä vielä nytkin, kunnes en enää saanut itseltäni salatuksi, että hänen tuomionsa minun suhteeni alkoivat käydä toteen.
Tullessamme oli muonavarasto jo linnassa huvennut varsin vähiin sen johdosta, että ruotsalaiset pitemmän aikaa olivat ehkäisseet tuonnin linnaan kokonaan. Meidät vangit — lukumme nousi viiteenkymmeneen hyvinkin — vietiin vankitorniin, missä minut ja kaksitoista onnettomuustoveriani viskattiin kosteaan kellariin, joka oli varustettu ainoastaan pienen pienellä ilmarei'ällä. Muutenkin oli se niin pimeä, ettei toinen toistaan nähnyt, ja täällä me istuimme yöt päivät märkinä ja viluissamme. Vuoteenamme oli puoleksi mädänneitä olkia ja ruokanamme vähäpätöinen annos leipää, mutta senkin minulta anastivat toverit kun olin liian sairas ja heikko pitämään puoltani. Näin en kuuteen päivään tullut maistaneeksi leivän muruakaan. Tämä ei suuresti huolettanut minua ensi päivinä, koska olin varma kuolemastani, mutta kun sitte taas vähitellen aloin päästä voimiini, rupesi minua kauhea näläntuska vaivaamaan — mutta kurjuutemme mitta ei ollut vielä kukkurallaan.
Bernhard herttua, jolle eräs karkuri oli tuonut tiedon väestön keskuudessa vallitsevasta nälänhädästä, rupesi nyt kaikin voiminsa linnaa piirittämään. Ennen pitkää emme saaneet muuta syödäksemme kuin vähäisen hevosen tai koiran lihaa, ja yhtäkaikki arveli vanginvartija, "että se oli meille liiankin hyvää, kun hänen majesteettinsa keisarin sotamiehilläkään ei ollut muuta syötävää." Joulukuusta alkaen — piiritystä kesti vielä silloinkin — emme saaneet sitäkään; vanginvartija jäi tykkänään tulematta, ja luultiin että aikomus oli tappaa meidät nälällä, jonkatähden muutamat vankikumppaneistani alkoivat hirveästi elämöidä, ulista ja hakata ovea. Vihdoin tuli toki vanginvartijakin. Hän sanoi poteneensa muutamia päiviä, mutta ettei hän nytkään voinut meille ruokaa antaa, kun ruokaa ei ollut koko linnassa. Linnanpäällikön oli itsensä täytynyt maksaa strassburgilaisen penningin kuivatusta omenanpalasta; kaikki hevoset, koirat ja kissat olivat teurastetut, sotamiehet käyttivät ravintonaan häränvuotia ja lampaannahkoja, vieläpä he maasta kaivoivat ja söivät suuhunsa jo monta päivää haudassa maanneita ruumiita. Sittenkään linnanpäällikkö ei tahtonut jättää linnaa vihollisen valtaan. Meidän oli siis itsemme pidettävä huoli henkemme ylläpidosta.
Kun vanginvartija oli meille tämän sanoman ilmoittanut, seurasi sitä ensinnä yleinen itku ja nyyhkinä, mutta pianpa näytti niinkuin kaikki olisivat tulleet hulluiksi. Jotkut, jotka vielä muistivat lapsuutensa ajoilta rukouksen, alkoivat sitä ääneensä lukea, mutta keskellä rukousta antoivat he mitä jumalattomimpain kirojen ja herjausten vapaasti ja viljalti suustansa tursuta, toiset nauroivat kuin houkkiot, toiset ryntäsivät kuin villieläimet toistensa niskaan ja kuristivat kurkusta toisiansa kuoliaiksi; keskellä kaikkea tätä makasivat muutamat henkihievereissään, mutta kuinka hautaamattomien ruumiiden kanssa meneteltiin, sitä en tahdo kertoa, sillä te ette sitä kuitenkaan uskoisi.[1] Olin vihoissani Jumalalle, joka oli syössyt minut tähän katalaan viheliäisyyteen, enkä toivonut mitään niin hartaasti kuin saada hetikohta kuolla. Kun päivä päivältä tulin yhä heikommaksi, aloin toivoa että toivomukseni ennen pitkää oli täyttyvä, mutta Jumala suuressa laupeudessaan ei sallinut minun sillä mielellä eritä täältä, vaan antoi minulle vielä parannusaikaa.
[1] Ettei Valentinimme liioittele, näemme erään sen aikuisen henkilön kuvauksesta:
"Mitä julmaan kurjuuteen ja äärettömään nälänhätään tulee, jota kelpo breisachilaisten tuolla neljä kuukautta kestäneellä piirityksen, mutta eritoten viimeisten kahdeksan viikon ajalla täytyi kärsiä, sitä voi tuskin kynällä kertoa, sitä vähemmin uskoa. Sanotun kaupungin piiritys on todellakin yhtä merkittävä ja muistamista ansaitseva, kuin mikä vanhanajan historiassa esiintyvä tapaus tahansa. Oi, Breisach, mitäpä kertoisi sinusta, jonka oli pakko vihollistesi sitkeän ja ankaran piirityksen kestäessä turvautua semmoiseenkin, mikä meissä nyt herättää inhoa.
"Eikö sinun pitänyt sydämen tuskalla kokea että yhtenä päivänä kahdeksan lastasi katosi, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan nälistyneiden ihmisten hampaat raatelivat rikki? Eikö sinun verisin kyynelin täytynyt katsella, miten kuolleitten ruumiita, jotka olivat jo monta päivää maanneet haudassa, kaivettiin ylös, kuinka sisälmykset raastettiin niiden rinnasta ja syötiin?
"Saatatko säälimättä ajatella vankiholveihin sulettuja sotamiesraukkoja, jotka näläntuskien pakoittamina sormillaan kaappivat seinistä vahingollista kalkkia nälkänsä sammutteeksi. Tai etkö kammottavalla vavistuksella saanut nähdä, mitenkä nälkää kärsivät sotamiehet ruoaksensa paloittelivat nälkään kuolleiden tovereidensa ruumiita?
"Eikö sinua kauhistuta, kun omat soturisi leipää luvaten houkuttelevat köyhän lapsen kortteeriinsa ja siellä teurastavat ja syövät hänet?
"Eikö sinun sydäntäsi särkenyt nähdessäsi, että aamusella kymmenkunta ruumista ja väliin enemmänkin makasi aukialla kadulla?