"Eikö sinun tee mielesi itkeä ja repiä hiuksiasi, kun ajattelet entistä hyvinvointiasi ja nyt katkerin mielin huomaat, että kappa riisiä maksaa 132 floriinia, kananmuna 1 fl., naula hevosen suolia 28 kreuzeriä, koiran takareidet 7 fl., rotta 1 fl.? Että kolmatta tuhatta kalliilla hinnalla ostettua hevosen, härän, lehmän, vasikan ja lampaan nahkaa, sekä kaikki koirat ja kissat syötiin loppuun?
"Mutta eihän mun auta tästä laajemmin puhua ja repiä auki haavasi, kun onnettomuutesi kuulu maine luultavasti jo on kerinnyt levitä ympäri koko maailman ja kaikkien kansojen kuuluviin, joista muutamat ovat sinua pilkanneet, toiset surreet ja säälineet."
Ajan kuvauksena saakoon tässä myös sijansa muudan Breisachin
valloituksen jälkeen sepitetty Distichon Chronologicum. Se
oli näin kuuluva: Heroi invicto Bernhardo de Weymar, Germano
Achilli, de expugnato Brisaco Carmen Chronologicum:
"Invivto fortis Cecidit Briseis Achilli
Iungitur & tanto Digna puella viro."
Suomeksi: Kronolooginen kaksoissäe. Voittamattomalle sankarille
Bernhard Weimarilaiselle, saksalaiselle Akilleelle, Breisachin
valloituksen johdosta kronolooginen runo:
"Uljas Briseis joutui voittamattoman Akilleen omaksi ja niin.
suuren miehen ansaitseva neito yhdistetään häneen."
Viikkokautta ehkä ennen joulua tuli vanginvartija taas, aukasi oven ja huusi meille alhaalla oleville — luoksemme oli hänen mahdoton tulla mätänevistä ruumiista leviävän sietämättömän löyhkän vuoksi — että ne vangit, jotka vielä olivat elossa, tulisivat pois vankitornista. Linnanpäällikkö oli vihdoin taipunut määrätyillä ehdoilla jättämään linnan herttuan haltuun. Meitä oli vielä kuusi miestä elossa; suurin vaivoin pääsimme seisoalle ja kiipesimme horjuellen portaita ylös. Tultuamme ulos vankiholvista meidät vietiin linnanpihaan, missä väestölle jaeskeltiin leipää. Herttua oli näet heti linnan antauduttua toimittanut sinne ruokavaroja. Saimme nyt omin silmin nähdä, että vanginvartijan puhe sotamiesten hädästä ei ollut liioiteltua, sillä nämä näyttivät pikemmin aaveilta kuin ihmisiltä. He horjuelivat puoleen ja toiseen, ja moni, joka liian ahnaasti oli ahminut leipäosuutensa, kaatuikin maahan — muutamia nytkähdyksiä vain — niin oli kaikki lopussa. Kun meillekin oli annettu palanen leipää kullekin, lähdettiin linnasta. Tehdyn sopimuksen mukaan oli linnanväen lähdettävä liehuvilla lipuilla ja soiton helinällä linnasta, mutta Jumala paratkoon kuinka surkealta tuo lähtö näytti: miehistö kesti töin tuskin pystyssä, ja linnanpäällikköä, vapaaherra von Reinachia talutti kaksi ruotsalaista upseeria. Puolustusväestä sallittiin niiden, joita halutti, antautua Ruotsin sotapalvelukseen. Meidät vangit oli määrä lähettää takaisin omaan rykmenttiimme.
Nähtyänsä meidät ja kuultuansa, että kolmekymmentä onnettomuustoveriamme oli kuollut nälkään vankeudessa, suuttui herttua silmittömästi ja astui von Reinachia vastaan, puhutellen häntä seuraavin sanoin: "Sopimuksen mukaan saatte hätyyttämättä kulkea armeijani läpi, mutta sitte annan teidän ja kaikkien sotamiestenne maistaa miekkaa siksi, että olette vankiparkojanne kohdelleet näin tyrannillisesti ja epäkristillisesti."
Linnanpäällikkö lankesi herttuan eteen polvilleen pyytäen armoa ja sanoi, ettei hän ollut vankeja kohdellut pahemmin kuin omia sotamiehiään. Wollmar herrakin, Breisachin kansleri, joka linnaan tullessamme oli sanonut meitä "ruotsin roistoiksi", heittäytyi kolmasti herttuan eteen polvilleen, anoen armoa. Viimein rupesivat muutamat ruotsalaisten ylemmistä upseereista armoa anovien puolelle, jolloinka herttua vasta, joskin vastahakoisesti, taipui seuraamaan välipuheessa mainittuja ehtoja.
Sittenkun varustusväki, lukuunottamatta niitä harvoja, jotka rupesivat Ruotsin sotapalvelukseen, oli saatettu aluksiin, jotka kuljettivat heidät Reinjokea alaspäin, lähdin minäkin hitain askelin kulkea hitustamaan pienelle kylälle päin, johon meidän rykmenttiänne sanottiin olevan sijoitetun. Siellä toivoin ennen pitkää taas kostuvani ja voimistuvani ja sitte oli aikomukseni muistuttaa kenraalimajuri Taupadelia minulle tekemästään lupauksesta. Niin viheliäinen kuin tilani muuten olikin, tuntui minusta hupaiselta ajatella toverieni riemua, jota ilmestymiseni heidän keskuuteensa oli herättävä, he kun eittämättä olivat luulleet minua jo aikoja sitte kuolleeksi, enkä suonut itselleni lepoa, ennen kuin olin ehtinyt määräni perille, kylään. Kohta näinkin joukon rakuunoita ja niiden joukossa muutamia, joita ennen pidin hyvinä ystävinä ja tovereina. Menin lähelle ja ojensin heille kättä tervehdykseksi, mutta he eivät tunteneet minua. Eikä ihmettäkään, sillä minä olin näöltäni kuin luuranko, ja tukkani ja partani, joilla koko pitkänä vankeusaikana ei ollut minkäänmoista tekemistä ollut saksien tai partaveitsen kanssa, roikkuivat hurjassa epäjärjestyksessä ympärilläni; vaatteiden verosta olin verhottu huononpäiväisiin riekaleihin. Toverit kavahtivat paikoiltansa heidän joukkoonsa tultuani ja kysyivät tuimasti, kuka olen ja mitä on asiaa. Mainitsin nimeni, mutta silloinkos he vasta kohti kurkkua nauramaan ja huusivat: "Mitä, tämäkö olisi kirjuri, toinen pyhä Yrjöritari, joka aina oli sukkelata miestä mielestään ja joka Wittenweyertornin puolustuksessa tuli upseeriksi. Mitäs tänne tulit ja millaisessa asussakin?"