Vastasin olleeni vankina Breisachissa ja kärsineeni sanomattomasti sekä pyysin heiltä vähän vaatetus- ja raha-apua. Siitä yltyivät he yhä äänekkäämmin nauramaan ja huusivat: "Mene sinä lasarettiin; ei sinusta enää näy hevosmieheksi olevan. Luultenkin on sinulla enemmän syöpäläisiä kuin tukaatteja, mutta emme me siltä voi sinua auttaa, sillä jälkimäiset ovat lakkareissamme käyneet harvinaisiksi, kun meidän on ollut pakko kytryttää tämän rotanpesän liepeillä."
Hyvin tajusin että he pitivät minua kuolonlapsena, koska muuten eivät olisi uskaltaneet minua sillä tavoin pilkata. Puhumatta heille sen enempää, käännyin heihin selin ja lähdin sairaalaa kohden astumaan, ja korviini kajahti vielä toinen naurunpuuska toisensa perään. Harmista täyttyivät silmäni kyynelillä, sillä monelle heistä olin onnenpäivinäni ojentanut auttavan käden; silloin maksoi kääntyä puoleeni ja minulle sanottiin aina "veli hyvä", ja nyt he tuota veljen hyvyyttään osottivat minua pilkkaamalla ja häpäisemällä.
Sairaalaan, joksi talonpoikaistupa oli varustettu, ei minua heti otettu vastaan, sillä minussa kuhisi syöpäläisiä, vaan neuvottiin minua erääseen sikoläättiin siksi aikaa kuin joku joutaisi minua pesemään ja hankkimaan minulle puhtaat vaatteet. Väännäittyäni sikoläättiin, taverruin voimatonna alas olille ja lämmin verivirta alkoi pulputa suustani. Johtuiko se heikkoihin voimiini nähden liian rasittavasta jalkamatkasta, vai oliko se seurauksena vankilassa kärsimistäni vaivoista, en voi päättää. Vaikeroin ja voihkin ja yritin huutaa, mutta kukaan ei kuullut tai välittänyt kuulla sitä. Verenvuodosta aloin mennä tajuttomaksi, enkä muuta enää käsittänyt, kuin että tämä oli viimeinen hetkeni.
Korvissani humisevan kohinan läpi kuulin yhtäkkiä tutunomaisen äänen kovaan karjaisevan: "Tännekö te, tolvanat, hänet panitte?" Läätinovi lennähti auki, minä raotin silmiäni nähdäkseni kuka sinne tuli — Olavinpoika. Nähtyänsä minun makaavan verissäni, hän laskeutui polvilleen viereeni, antoi minun suuta ja itki kuin lapsi. "Veli, veli", virkkoi hän, "toivoin aina tapaavani sinut elossa, kun emme missään löytäneet sinusta jälkiä, mutta ihan sydänjänteitäni viiltele nähdessäni sinut tämmöisenä!"
Tartuin häntä käteen ja virkoin: "Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika! Nyt kuolen mielelläni kun näin, että on edes yksi ystävä minulla jäljellä." Mutta hän vastasi: "Älköön Jumala, jolle mikään ei ole. mahdotonta, salliko niin tapahtuvan; hänen kätensä on voimallinen pysyttämään sinua hengissä." Ja samalla hän kertoi, ettei hän tässä maailmassa luullut minun olevan vankien joukossa Breisachissa, mutta sitten oli hän eräässä suurenmoisessa juhlassa, jonka herttua oli toimeenpannut hovissaan linnan valloituksen juhlallista viettämistä varten ja johon juhlaan hänkin oli saanut kutsun, sattumoiltaan tullut silmäilleeksi vankien luetteloa ja nähnyt joukossa minunkin nimeni. Hän riensi hetikohta etsimään minua mistä suinkin luuli löytävänsä, ja sai lopulta tietää minun lähteneen sairaalaan.
Pyysin nyt häntä pitämään huolta siitä, että minut pestäisiin ja otettaisiin sairaalaan, jossa sanoin halusta tahtovani kuolla. Mutta Olavinpoika vastasi: "Mitä puhetta sinulta kuulen, veljeni? Mikä on minun, se on sinunkin, ja missä minä olen, siellä tulee sinunkin olla." Sitte riensi hän kutsumaan sairaalan johtajaa ja käski hänen heti toimittaa minut asuntoonsa ja lähettämään luokseni välskärin.
Niin tehtiinkin. Tultuamme perille, riisui Olavinpoika yltäni vaatteet, pesi minut omin käsin, puki puhtaan paidan päälleni ja pani minut omaan vuoteesensa. Kun välskäri sitten oli käynyt ja antanut minulle lääkkeitä, käski Olavinpoika levittää kuvon olkia vuoteeni viereen. Ei hän kuitenkaan pannut maata, vaan istui kaiken yötä uskollisesti vieressäni, ojensi joka tunnin päästä lääkettä, piteli hellästi kättäni ja puhui minulle ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Eikä hän tehnyt sitä ainoastaan yhtenä yönä: kuuteen vuorokauteen ei hän poistunut vuoteeni viereltä ei yöllä eikä päivällä, muutoin kuin virkansa vaatiessa. Tämä huolellinen hoito näyttikin vaikuttavan tilassani jonkunlaista parannusta.
Niin kyllä, rakkaat vanhemmat, se mies, jonka olin nähnyt käyttävän miekkaansa minkin Giideonin lailla, joka tappelussa töytäsi eteenpäin niinkuin saaliin niskaan hyökkäävä nuori jalopeura, hän oli minua kohtaan laupias samarialainen, hän hoiti minua hellyydellä toisten kääntyessä inhoten minusta pois, hän vaali minua yhtä hempeällä kädellä kuin konsanaan äiti lastansa. Minusta oli ollut tähän saakka käsittämätöntä, että tosikristitty saattoi samalla olla rohkea kuin nuori jalopeura ja lauhkea kuin lammas, mutta nyt sen sain kokea. Oi, Vapahtajani, sinä joka kerran olet sanova hurskaille: "Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun; minä olin outo ja te huoneesen otitte minun; alasti ja te vaatetitte minun; sairas ja te opitte minua", älä unhota, mitä palvelijasi Olavinpoika on minulle, kurjalle ihmiselle tehnyt, ja anna hänen suurena päivänäsi, suloisesti koristettuna vanhurskauden kruunulla, seisoa oikealla puolellasi.
Niinkuin äsken mainitsin, tuntui tilani Olavinpojan hoidossa käyvän jonkunverran paremmaksi, ja toivoin ennen pitkää perinpohjin taudista kostuvani ja voivani taas astua palvelukseen. Olavinpojalta olin kuullut kenraalimajuri Taupadelin joutuneen Wittenweyerin tappelussa vangiksi, mutta että oli monta, jotka kuulivat kenraalimajurin luvanneen vänrikin valtakirjan minulle. Olavinpoika oli itse eversti Gordonin suosiossa ja eversti oli luvannut viivykkeittä antaa minulle sen palkkion, jonka hyvin olin ansainnut, mutta kuume, jonka Wittenweyerin taistelun jälkeisenä yönä olin saanut, ei ottanut vaan hellittääkseen.
Eräänä päivänä, kun ilma oli lämmin ja kirkas, teki minun mieli lähteä lyhyelle ratsastusretkelle Olavinpojan kanssa. Hevoseni, jota ystäväni pitkällisen poissaoloni aikana oli huolellisesti hoitanut, tunsi vielä minut ja hirnahti iloisesti, kun näki minun lähestyvän, mutta juuri kun tuli kiivetä selkään, rupesi minua niin raukasemaan, ettei auttanut muu, kuin kääntyä takaisin.