Iltasella kuulin Olavinpojan puhuvan välskärin kanssa porstuvassa ja muun muassa kysyvän, kuinka oikeastaan oli laitani ja milloinka hän arveli minun tulevan taas ihan terveeksi. — "Hänen elämänsä lähenee loppuaan", välskäri vastasi. "Ylenluonnolliset ponnistukset ja sodan rasitukset ovat olleet hänelle surmaniskuna. Hänen elämänlankaansa saatettanee vielä venyttää parin vuoden mittaan, jos hän luopuu sotapalveluksesta ja paneutuu rauhaan. Häntä vaivaa parantumaton, hivuttava kuume ja on hänen kaikissa tapauksissa ottaminen ero. Ilmoittakaa se hänelle hellävaraan — minun on surko nuorta miestä, sillä hänellä ei näy itsellään olevan siitä aavistustakaan."
Enkä todellakaan sitä aavistanut. Olin elänyt siinä vahvassa uskossa, että moniaan viikon perästä olisin terve ja entisissä voimissani. "Sellaisenko lopun olinkin määrätty saamaan?" lausuin katkeran alakuloisesti; "pois siinä tapauksessa kaikki kunnian ja maineen unelmat, pois hevoset ja miekat. Onneton kohtalo on seurannut minua nuoruudestani pitäen — sitä vastaan ei käy inttäminen."
Olavinpoika tuli vasta myöhään illalla tuoden sen tiedon, että koko sotaväki oli seuraavana päivänä puolenpäivän tienoossa lähtevä liikkeelle. Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että minä saisin matkata kuormavankkureissa. — "Minä en lähde mukaan", sanoin Olavinpojalle. — "Et lähde mukaan?" toisti hän oudoksuen, "mihin aiot sitte ryhtyä?" — "Minä lähden kotia", vastasin, "kotia iällisten vanhempaini tykö, joidenka luota häpeällä ja tahratuin mainein karkasin, tahdon astua heidän eteensä kaikessa viheliäisyydessäni ja antaa ihmisten kaupungissa osottaa minua sormellansa, sen tähden, että lähdin kotoa heittiönä ja palaan takaisin kerjäläisenä." — "Ei niin, veljeni", sanoi Olavinpoika, "älä riitele Jumalalasi vastaan, sillä kuka on tietänyt hänen mielensä ja kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Taivu hänen tahtonsa alle ja usko itsesi hänen haltuunsa. Sisällinen ääni minulle kuiskaa, että sinä olet vielä häntä kiittävä." Minä ravistin päätäni ja pyysin häntä vaan toimittamaan, että eversti myöntäisi minulle eron jo huomenna. "Sinulla on siis tosi mielessä?" kysyi hän surunvoittoisesti. — "Niin, tosi minulla on mielessä", sanoin; "kuulin kaikki, mitä välskäri sinulle puhui. Huomenna erotaan."
Olavinpoika meni varhain seuraavana aamuna everstiltä anomaan minulle eroa virasta. Todistuksen kävin itse noutamassa, ja eversti ojensi mulle ystävällisesti kättä lausuen, että hänen oli epämieluista laskea minua; sitäpaitsi maksoi hän mulle täyden palkan niinkuin lomattomastakin palveluksesta, ja toivotti Jumalan siunausta matkalle.
Tultuani takaisin asuntoomme tarjoutui Olavinpoika ostamaan hevoseni. "Se on uskollinen, oiva elukka", hän sanoi, "ja minä hoidan sitä hyvin ja pidän sitä sinun muistonasi." Tiesin hänen hakevan vain syytä, antaaksensa minulle matkarahoja, sillä hevonen, jonka hän Nördlingenin tappelun jälkeen itse oli minulle antanut, oli oikeittain hänen omansa, mutta en tahtonut hämmentää hänen iloansa ja suostuin siis kauppaan. Hän ojensi minulle suuren pussillisen tukaattia, mutta sitä en ottanut vastaan, pyysin häneltä vain pienempää summaa. Sen sijaan sain pikkuisen pötkön, johon oletin hänen säälineen muutaman taalerin pientä rahaa. Otin sitten keppini ja pienen kantamukseni ja Olavinpojan kanssa kahden astua tapasimme läpi leirin.
Rykmentit olivat lähtökunnossa ja jo riveihin järjestetyt. Kulkiessani rakuunoiden ohi näin jokaisella hatussa viheriän oksan, he kajahuttivat minulle ystävällisen jäähyväishuudon, johon minä vastasin. Vaikeinta minusta oli nähdä ratsuani, jota Olavinpojan ratsupalvelija piteli marhaimista — minun täytyi kääntyä toisaanne päin salatakseni kyyneliäni. Tultuamme jonkun matkaa leiriltä sanoimme toinen toisillemme hyvästi. Samalla antoi Olavinpoika minulle pienen raamatun, jota hän itse oli ahkeraan käyttänyt. Kiitin häntä kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta, jota hän oli minua kohtaan osottanut, olletikin nyt viime aikana. Hän syleili ja suuteli minua ja sanoi, että jos emme toisiamme enää täällä maailmassa kohtaakaan, niin hän toivoi varmaan, että me saisimme nähdä toisemme taivaassa; sitten astui hän riennätellen takaisin leiriin. Taakseni vilkasematta astuskelin verkalleen ylängön harjua kohden, jonka poikki matkani kulki. Ylängön laella en kuitenkaan malttanut olla seisahtamatta ja katsahtamatta vielä kerran taakseni. Sotaväki lähti juuri liikkeelle, ratsastajia kirmaili edestakaisin, rummut pärisivät, torvet räikyivät, liput hulmusivat, ja mahtipontevilla halloohuudoilla ja soiton helinällä marssi rykmentti toisensa perään pois, riemulaukauksia lasketellen. — "Mitäpä tämä enää sinua liikuttaa?" sanoin itsekseni, "sinun retkesi on kumminkin pisin", käännyin pois ja lähdin matkaani.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.
Kirje. Jatkoa ja loppu.
Rauhoitu jo sieluni,
Seuraan tahtoa Herrani.
Kansanlaulu.