Käveltyäni tuntikausia metsässä valtasi minut väsymys ihan kokonaan; myöskin tunsin ankaria pistoksia rinnassani ja hengitys kävi lyhyeksi ja vaikeaksi. Vähän tointuakseni ja vetäitäkseni suojaan auringosta, joka paahtoi kuumasti, vaikka kevät oli vasta alullaan, kävin pitkäkseni pyökin juurelle, joka tarjosi vilpoisata siimestä. Siinä levätessäni otin käsille Olavinpojalta saamani rahakäärön laskeakseni, pitkällekö matkarahojani suunnilleen riittäisi. Siinä tulin näkemään, että uskollinen ystäväni oli turvautunut pieneen viekkauteen varustaakseni minut rahoilla ei ainoastaan välttämättömimpiä, vaan lukuisia muita tarpeitakin varten: otaksumaini pienten rahain sijasta vieri kääröstä esiin pelkkiä kiiltäviä tukaattia ja niitä oli paljon enemmän, kuin mitä hevosesta olisin ansainnut saada. Tämä ystävyys minua sekä nöyrrytti että liikutti, ja otin povitaskustani esille pienen raamatun, jonka häh omakätisesti minulle oli antanut. Pideltyäni sitä vähän aikaa kädessäni, tein niinkuin taikauskoisten ihmisten on tapana: aukasin umpimähkään kirjan, ottaakseni ensimmäisen lauseen, johon katseeni kiintyisi ja sovelluttaakseni sen sitte itseeni. Herran armollisella johdolla aukesi mulle Joosuan kirjan seitsemäs luku, jossa kerrotaan Israelin lasten häviöstä tappelussa Ain kansaa vastaan, jolloin "kansan sydän suli ja tuli niinkuin vedeksi", ja kuinka Herra Joosuan kautta ilmoittaa heille syyn tähän onnettomuuteen. Katseeni osui juuri kolmanteentoista värsyyn, jossa sanotaan: "Niin sanoo Herra Israelin Jumala: Kirous on sinun keskelläsi, Israel, sentähden et sinä ole seisovainen vihamiestesi edessä, siihen asti kuin te sen kirouksen siirrätte pois teidän seastanne."
Yllämainitut sanat antoivat minulle paljo ajatuksen aihetta. Olihan minun täytynyt jo viisi vuotta takaperin itselleni tunnustaa, että kirous lepäsi päälläni, että onneton kohtalo seuraili minua ja asettui alati poikkitelasin tielleni. Kuinkapas olinkaan ponnistanut saavuttaakseni onnea ja mainetta! Olinhan taistellut miehen tavalla, panemalla alttiiksi sekä henkeni että vereni halutun päämääräni saavuttamiseksi! Olihan onni useasti ollut jo niin sanoakseni käsissäni ja kuitenkin oli se joka kerta suoltautunut tiehensä.
Ajattelin Olavinpoikaa — mitenkä tykkänään toisin hänen oli käynyt! Ei hän ollut enempi minua, kun hän köyhänä maalaispoikana saapui rykmenttiin ja makasi minun kanssani samassa asunnossa Nyrnbergin lähitienoilta! Ei hän ollut urhoollisemmin taistellut kuin minäkään! Ei hänellä ollut loistavampia toiveita kuin minullakaan! Ja kuitenkin hän lähti nyt terveenä uusille urostöille sillä välin kuin minä, kestettyäni kaikki rasitukset ja sodan vaarat, retkeilin kotia — rutiköyhänä ja sairaana ja ainoastaan ennenaikainen maineeton kuolema silmieni edessä. Miksi oli siunaus seurannut häntä ja kirous alati painanut minua?
Silloin täytti henkinen valo yhtäkkiä sieluni, suomut putosivat silmiltäni — eroavaisuutta oli meissä, minun ja hänen välillään: hänellä oli perintönään isänsä siunaus, ja vanhan äitinsä rukoukset ja anomukset olivat valmistaneet hänelle tietä. Minä olin polkenut jalkojeni alle käskyn, jota hän oli uskollisesti pitänyt, käskyn: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi." Herra oli ollut tuomarina välillämme: Olavinpojassa hän oli toteuttanut lupauksensa: "Että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä"; minua hän oli antanut onnettomuuden seurata ja aikaisin pannut elämälleni rajan. "Sinä olet tottelematon poika, sinun hartioillasi ei lepää isän eikä äidin siunausta, siinä se kirous, joka sinussa on!" näin puhui valtavalla äänellä heräävä omatuntoni.
Nyt tuntui minusta, kuin olisi muistossani äkkiä auennut vuosikausia sulkeuksissa ollut ovi, jonka ohi tähän päivään saakka olin välinpitämätönnä käynyt. Näin teidät, rakkaat vanhemmat, yhtäläisinä kuin seitsemän vuottakin takaperin, ainoana erotuksena vain, että hiuksesi, rakas isä, olivat harmenneet surusta esikoisesi tähden, joka kerran oli ollut ilosi, että jalot kasvosi, rakas äiti, olivat surun tähden uurtuneet ja vartalosi ylen raskaan kantamuksen alla koukistunut. Näin teidän istuvan hiljaa ja murheissanne pienessä huoneessa koulumestarin talossa ja kuulin teidän kertovan siskoilleni, että elämänne ikä oli ollut "vähäinen ja paha", ja siihen oli syynä tuhlaajapoikanne. Soturi-elämäni oli siirtynyt unelmana kauas taakseni, sotisovan riisuttuani tuntui kuin olisin jälleen muuttunut siksi mikä olin. Unenhorros, joka oli kietonut minut seitsemän vuotta, oli kuin pois puhallettu — tunsin eloisasti samaa sydämen tuskaa, kuin karatessani luotasi, rakas isä, ja astuessani horjuvin askelin ulos raastuvan salista. Tässä seisoin taaskin pieni nyytti kädessä, niinkuin seisoin silloin edessäsi, rakas veljeni Johannes, kun olin päättänyt paeta luotanne. "Voi, voi, voi!" minä huudahdin, "en ole ottanut vaaria isäni kurituksesta ja olen ylenkatsonut äitini neuvon, siksi lepääkin kirous päälläni ja lyhtyni on sammuva pimeydessä. Vanhurskas Jumala, ole armollinen — ainoastaan niin kauan kuin vielä kerran saan nähdä vanhempaini kasvot, kunnes pyydän heiltä anteeksi heille saattamani sydämen surun, kunnes olen nöyrryttänyt itseni heidän oikeiden nuhteidensa alla ja kyynelilläni taivuttanut heidät armeliaisuuteen. Tahdon rientää isäni luo ja sanoa hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse tulla kutsutuksi sinun pojaksesi'."
Niin nousin taas ja läksin pitkittämään matkaani — retkeilin levähtämättä päivän toisensa jälkeen, niinkauan kuin jalkani jaksoivat minua kantaa. Voimat vähenivät vähenemistään, mutta koti-ikävä oli niin valtava, etten suonut itselleni en lepoa enkä rauhaa.
Neljäntoista päivän perästä näin taas Mainjoen. Nyt toivoin piakkoin pääseväni määrän perille, mutta Jumala oli päättänyt toisin. Makailen sen sijaan täällä käyttäen hyväkseni joka rauhaisan hetken kertoakseni teille surullisen elämäni historian. Mitäpä jollen saakaan teitä enää nähdä!
Saavuttuani Bestenhaida nimiseen kylään vähän matkaa toisella puolen Wertheimin, sain niin ankaria pistoksia että tuskin voin hengittää. Oli jo alkanut hämärtää — kun vaivuin uupuneena tien viereen, ja lämmin veritulva alkoi taas virrata suusta, niinkuin Breisachistakin tullessani. Kuinka kauan siinä makasin, en tiedä, mutta sitte ajoi eräs maalaismies siitä ohi, ja kuultuansa minun vaikeroivan, hän nosti minut ajoneuvoilleen ja ajoi etemmä. Minä menin tainnoksiin ja virkosin eleille vasta tuntikausien perästä. Havahduttuani huomasin makaavani sängyssä, suuressa tyhjässä huoneessa.
En kyennyt vuoteelta kohoumaan. Viimein tuli huoneesen pieni tyttö — hän lienee ollut noin kymmenen vuoden ikäinen — ja nähtyänsä minut valveilla, hän siirtyi minua lähemmä ja toivotti hyvää huomenta. Kysyin häneltä, missä minä olin. — "Wertheimin vaivaistalossa", vastasi lapsi, "eräs talonpoika toi teidät tänne eilisyönä. Rutto on raivonnut täällä kaupungissa; tässäkin talossa ovat kuolleet kaikki, paitsi minä, ja minä auttelen nyt sairaita."
"Kuka sinä olet, rakas lapsi?" minä kysyin.