"Olen isätön ja äiditön lapsi. Isälläni oli vuokralla kreivin omistama talo, mutta eräänä päivänä tulivat rautapukuiset miehet, sytyttivät talon tuleen ja tappoivat isän; äiti kuoli ruttoon ja minut pantiin tänne vaivaistaloon."
"Sinäkin siis tiedät jotakin sodasta kertoa", sanoin; "sota se tuottaa paljon onnettomuutta niin maalle kuin kansoillekin."
"Ei", sanoi lapsi, "kertoa minä en osaa, mutta rukoilla osaan — sitä opetti minulle äitini, ja minä rukoilen joka päivä. Pitääkö minun nytkin rukoilla?"
"Tee niin", vastasin, ja tyttö pani kätensä ristiin ja luki:
Niin käy, kuin tahdot, Jumala,
Hyv' on sun tahtos ijäti;
Ken pysyvä on uskossa,
Hän apusi saa pian!
Meit' pelasti Sun poikasi,
Siis tyköäs et heitä;
Kun turvaamme
Ja huudamme,
Et hyljää, Herra, meitä.
Sä olet toivon', turvani.
Eloni, autuuteni;
Sun haltuus annan itseni,
Sä tiedät tarpeheni;
Ei tahdottas
Ja tiedottas
Hiuskarva lähde päästä;
Kaikk' armossas
Sä voimallas
Voit varjella ja säästää.
Maailmass' olen kulkeva
Vaivass' ja suruss' aina;
Vaan aikan' kun on erota,
Ja silmän' kiinni painaa,
Sä huomahas
Ja suojahas
Mun sielun' silloin ota,
Mun levossa
Suo erota,
Näin päätä synnin sota!
Niin, Herra, lasten ja imeväisten suusta olet sinä itsellesi kiitoksen valmistanut. Saman virren olin minäkin lapsena oppinut, ja ikäänkuin vanhan rakkaan ystävän kehotuksena nuo ihanat sanat tunkivat sydämeeni. Tytön alottaessa toista värsyä yhdyin siihen minäkin kovalla äänellä, ja kun olimme viimeisen värsyn lopettaneet, sanoin: "Herra olkoon kiitetty — sinun kauttasi, rakas lapsi, on hän ohjannut minut oikealle tielle. Ja Herra, minun Jumalani on ainoa turvani, ainoa toivoni; ihmisistä ei ole apua."
"Etköhän sinä tietäisi täällä sellaista hurskasmielistä pappia, joka olisi halukas virvoittamaan sairaan ihmisparan sielua Jumalan sanalla?" kysyin.
"Tiedän kylläkin", vastasi tyttö, "vanha pastorimme kävi jo täällä, mutta te nukuitte silloin, eikä hän tahtonut herättää teitä unestanne; hän tulee uudestaan iltasella."