3 p. Kesäkuuta 1639.
J.K. Jos Herra näkee hyväksi vielä kerran vuodattaa vähäisen öljyä eloni lamppuun, joka nyt on sammumaisillaan, niin lähden heti kotimatkalle. Siitä, että retki on tuleva minulle rasittavaksi, en pidä lukua. Jos en saavutakaan toiveitteni päämaalia ja jos viimeinen hetkeni äkkiä kohtaa minua matkalla, niin on kristityistä ihmisistä kuitenkin joku saattava teidän käsiinne tämän kirjeen — mitä vähäistä säilynnäistä minulla vielä on, saakoon hän ne palkkiokseen. Jos taas kuolen täällä, on Wertheimin pastori varmaan toimittava teille kirjeen, niin pian kuin keisarin väki jättää tiet avonaisiksi. — Nähnenkö vielä teitä? Jospa joku taitaisi sen minulle sanoa! Ulkoapäin päättäen näyttää tilani joskus vähän paremmalta, mutta mato jäytää salassa.
Tapahtukoon kumminkin Herran tahto! Amen, Amen!
Kahdeskymmenestoinen luku.
Valentinin kuolema.
Ei nuoruuteen voi turvata,
Ei terveyteen täällä:
Vanhemmat usein lapsensa
Saa nähdä paarein päällä.
Ei meiltä kuolo kysele:
Pois täältä josko soisimme,
Vai jäämään oisko halu.
Sittekun yön hiljaisina hetkinä olin lukenut poikani kirjeen, ymmärsin selvemmin kuin koskaan sen raamatun sanan, että Jumala loppumattomassa hyvyydessään tekee paljo yli sen kuin voimme pyytää tahi ajatellakaan. Elämäni raskaimmista hetkistä, kyynelten ja epätoivon yöstä oli Herra antanut suloisen kirkkauden puhjeta. Poikani lankeemus oli Jumalan armosta kääntynyt ylösnousemukseksi, ja sieluni riemuitsi Jumalassa, Vapahtajassani.
Silloin tulin myöskin aatelleeksi rakkaita omaisiani ylhäällä taivaassa — vaimoani, tyttäriäni ja Johannesta — kuinka he jo aikaa ennen, kuin olin tuon Herran kirkkauden nähnyt leimahtavankaan, kun minä vielä kuljin täällä alhaalla surren ja itkien, jo olivat täynnä riemua ylistäneet Herraa Valentinin pelastuksesta, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä vanhurskaasta, jotka parannusta eivät tarvitse. Tähän asti olin aina ajatellut ikimenneitä rakkaita omaisiani murhetaakasta vapautuneiksi, nyt näin heidät lisäksi vielä autuainakin, vaatetettuina valkoisilla vaatteilla ja kantaen palmuja käsissään. Samalla valtasi minutkin sanomaton halu seurata mukana, kun poikani Valentinin oli määrä lähteä kotiin. Mutta Jumalan ajatukset eivät olleet minun ajatukseni — vanhan mitättömän rungon tuli seista kuuhottaa jonkun aikaa tuulessa ja myrskyssä vielä jälkeen senkin, kun sen kukkea latva ja oksat olivat karsitut.
Vielä kolme päivää sain hoitaa rakasta poikaani enkä poistunut hänen vuoteensa ääreltä en yöllä enkä päivällä. Juttelin hänelle äidistään ja siskoistaan, leikkitovereistaan, jotka melkein kaikki järjestään olivat suistuneet ruton ja muiden onnettomuuksien uhrina, rukoilin hänen kerallaan ja luettelin hänelle semmoisia raamatun sanoja ja sydämen huokauksia, joiden tiesin virkistävän sairaita ja kuolevaisia. Kolmannen päivän iltasella huomasin hänen viimeisen hetkensä tulleen, ja jätin hänet silloin uskollisen Jumalan käsiin, rukoillen että hän, joka armossa oli ohjannut poikani takaisin elämän tielle, tekisi hänen lähtönsäkin täältä maailmasta siunatuksi. Valentin oli täydessä tajunnassaan, mutta kotiatulostansa asti olivat hänen ajatuksensa saaneet korkeamman lennon, kuten useasti nähdään sairaissa ja kuolevaisissa, ja hänen sanansa olivat kuin veisuu "ylemmässä kuorissa" ja tuntuivat minusta melkein profeetallisilta, mikä on varmana merkkinä siitä että sielu on valmis kiitämään yli rajan, sillä ihmissielun laita on sama kuin harpun, jonka kieliä jännitetään ylenkovasti, liian korkeaan vireesen: ne katkiavat pian.
Poikani makasi vuoteella, ei nukkuen, ainoastaan raukeana, sillä hän oli paljo puhunut päivän pitkään ja muun muassa ilmoittanut tahtovansa tulla haudatuksi äitinsä, siskojensa ja Veit vanhuksen viereen; minä rukoilin konsa ääneen, konsa ääneti, aina sen mukaan koskiko rukous häntä vai itseäni.