Yhdentoista aikana yövahti Hannu Ebeling, joka kulki tavallisella kiertoretkellään kaduilla, seisattui ikkunamme alle — hän oli puheena olevina päivinä usein käynyt tervehtimässä poikaani — ja lauloi tuntimäärän huudettuansa, seuraavan ajatelman:
Yksitoista oppilasta
Pysyi uskollisena —
Herra meidän loppuun asti
Pysyä suo vahvoina.
Silloin aukasi poikani silmänsä, ja muistaen pastori Theodorikuksen pitämää saarnaa hänen ripillepääsöpäivänänsä, hän sanoi: "Ne yksitoista, jotka yhdessä minun kanssani kävivät Herran ehtoolliselle ja tekivät Herralle Jeesukselle uskollisuuslupauksensa, ovat pysyneet uskollisena ja menneet Herransa iloon, mutta minusta — oli vähältä tulla Juudas, jos ei Herra Jeesus armossa olisi lempikatsein minuun katsonut ja sen kautta tehnyt minusta Pietarin; hän on katsonut karvaita kyyneliäni ja jälleen ottanut minut liittoonsa; nyt saan pian, jopa hyvin pian yhdessä yhdentoista veljeni kanssa, jotka ovat edeltä käsin entäneet, viettää suurta ehtoollista ja syödä leipää Jumalan valtakunnassa. — Jumala siunatkoon sinua, Olavinpoika!"
Ajattelin rukousta, jonka sinä päivänä olin noiden kahdentoista edestä Jumalalle lähettänyt, ja kiitin Herraa siitä, että hän oli rukoukseni kuullut.
Sen jälkeen makasi Valentin hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat ikään kuin rukouksessa, ja kätensä hän oli pannut ristiin. Puoliyön tienoossa hänen hengityksensä kävi raskaaksi ja korisevaksi, hän ei enää voinut puhua, puristi ainoastaan aika ajoin kättäni ja viittasi ylös päin taivainen loiste silmissään. Hänen kasvoistansa kuvastui niin vakaamielistä rauhaa, että minusta tuntui, vaikka olinkin hyvin murheellinen, ikäänkuin olisin seisonut voitonsankarin, enkä kuolevaisen vuoteen äärellä.
Kello löi yhtä. Silloin Valentin pidätti hengitystään ikään kuin kuulostaakseen kadulta läheneviä askeleita — taaskin vanha yövahti seisoi ikkunaimme alla huutaen tuntimäärän ja, luultavasti Valentiniani tarkottaen lauloi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
O Isä rakas, armostas
Suo meille loppu autuas!
"Uskollinen Jumala!" huudahti poikani, silmäsi minua vielä viimeisen kerran ja vaipui takaisin päänalukselle. "Amen", lisäsin siihen minä ja kumarruin hänen puoleensa — hänen sydämensä oli sykähtänyt viimeisen kerran.
Seisoin kauan aikaa liikkumatonna rakastetun poikani vuoteen vieressä katsellen hänen vielä kuoltuaankin kauniita kasvonpiirteitään, jotka olivat juurikuin ilmetty jäljennös hänen ikimenneestä äidistään, ja huusin sydämessäni Herran puoleen.
Äkkiä häiriintyi juhlallinen hiljaisuus siitä, että kadulta alkoi kuulua meluavia ääniä ja hevosjalkain töminää. Jo monta päivää perätysten oli sotaväkeä suurissa joukoissa kokoontunut Würzburgin tienoille, sillä ruotsalaiset varustautuivat tappeluun ja Ochsenfurthista kulkeva ratsuväen eskadroona retkeili paraikaa kaupunkimme lävitse. Sotajoukko seisattui aukioimelle kentälle kirkon edustalle ja musiikki soitti marssia — samaa marssia, joka kerran oli saanut katkeria kyyneliä vierimään poikani Valentinin silmistä, kun hän, joka silloin vielä oli melkein lapsi, ikävöivin katsein seurasi poiskulkevia sotureita. Silloin syvän liikutuksen tunteet valtasivat sydämeni ja äänekkäästi itkien huudahdin: "Voi sua, Valentin parka! Mitä on tullut korkealle tähdänneistä nuoruuden unelmistasi? Kuolo, jota niin halusit, kuolo taistotantereella ei sinua tavannut, vaan on vienyt sinut kotia pieneen kammioosi ja siellä vasta lausunut 'tule' sanansa, antaaksensa sinun maistaa sitä sen täydessä karvaudessa. Mutta kumminkin, kuinka suuri syy onkaan minulla, Jumalani, sinua kiittää, että olet lannistanut hänen ylpeytensä ja vastoinkäymisen sauvalla vienyt hänet armosi viheriöitsevälle niitylle, että minulle halvalle, kovan koetuksen kestäneelle miehelle suotaisiin lohdutus nähdä hänen lähtevän rauhassa täältä ja että tietäisin hänen taas kerran löytäväni. Herra antoi ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty!"