Vanha ballaadi.
Olimme kauan pohtineet, mikä ura pojallemme oli valittava — ja nyt oltiin siitä vihdoin selvillä. Vaimoni oli tosin pojan syntyessä riemuiten ajatellut saavansa, kuten sanoi, uhrata esikoisensa Herralle ja toivonut näkevänsä sen päivän, jolloin poikansa oli seisova saarnastuolissa ja lohduttava seurakuntaa, mutta — "ihminen päättää, Jumala säätää".
Kovat koettelemukset ja vastoinkäymiset olivat sillä välin kytkeneet evankeelisen kirkon pauloihinsa, ja meilläkin, Limpurgin maassa näytti siltä kuin olisi tahdottu sata vuotta kirkkaasti loistanut evankeliumin kynttilä jälleen syöstä pois sijaltaan. Markt-Einersheimissä, Possenheimissä ja Hellmizheimissä oli Würzburgin tuomiokapituli sulkenut evankeeliset kirkot ja seurakunnan opettajien oli täytynyt paeta Speekfeldiin, missä he joka sunnuntai suurimman vaaran uhalla kokosivat kuulijansa, varottaen heitä Herran tähden kärsivällisesti kestämään ne vääryydet, joita heille tehtiin, mutta kuitenkin järkähtämättä pysymään oikeassa uskossa. Tämmöiset varotukset olivatkin tarpeen, sillä ne, jotka näihin jumalanpalveluksiin saapuivat, olivat alituisesti hengenvaarassa: milloin ottivat partiolaiset heidät kiinni, rääkäten heitä monella tavalla, milloin vangittiin heidät ja suljettiin Iphofenin vankitorniin, mistä heitä vasta kalliita lunnaita vastaan päästettiin pois.
Tällaisina aikoina tulee vain sellaisten toimittaa paimenvirkaa, joita Herra on siihen erityisesti kutsunut, sillä silloin susi pyrkii lammaslaumaan. Voi sitä laumaa, jolla silloin sattuu olemaan palkkapaimen, ja voi sitä paimentakin! Kun emme Jumalalta kuitenkaan olleet saaneet selvää viittausta siitä, että hän tahtoi käyttää Valentiniamme viinitarhansa palvelukseen, päätimme kuin päätimmekin antaa hänen harjaantua johonkin ammattiin.
Halveksitko käsityöläisluokkaa, lukijani? Minä en sitä tee. Kukapa välittömämmin kuin käsityöläinen näkisi mitä hän Jumalan avulla on kyennyt saamaan aikaan? Kuka voipi juhlailtana sanoa yhtä suurella luottamuksella: "Päivätyöni on päättynyt, sitä tehdessäni en ole hutiloinut enkä ole jättänyt tekemättä mitään siitä, minkä olin määräkseni pannut?" Työn kunnolliseen suorittamiseen, olkoon se sitte suuri tai pieni, ja että siitä koituisi Jumalalle kunniaa, vaaditaan kolme ehtoa: tervettä ruumista, taitavaa kättä ja kristillistä mieltä.. Jos tapaat käsityöläisen, jolla on nämät ominaisuudet, niin usko minua, silloin olet tavannut myöskin onnellisen ihmisen. Poikani täytettyä neljätoista vuotta, vein hänet leipuri Valentin Orplichin luo ja pyysin, että hän ottaisi kummipoikansa oppiin. Tosin sanoi hän pojan mielestänsä näyttävän liiaksi hienolta ja ylhäiseltä seistakseen leivinkaukalon ääressä; myöskin luuli hän huomanneensa Valentinin mielen olevan kiintynyt korkeampiin asioihin, jossa tapauksessa hän kenties ei soveltuisi käsityöläiseksi. Mutta minä vastasin: "Juuri moisia siivekkäitä, turhia luuloja vastaan on Herra Jumala antanut meille käskyn: 'Sinun tulee syödä leipääsi otsasi hiessä.' Ottakaa te vaan vastaan poikani ja olkaa hänelle sekä oppi- että kuritusmestarina; muusta pitäköön Jumala huolen."
Sitä vastaan ei leipurilla ollut mitään sanottavaa, ja me sovimme siten, että Valentin vain päivin olisi mestarin työssä ja viettäisi illat ja yöt kotona, sillä vaurastuaksensa täytyy lapsen saada hengittää kodin ilmaa; "isän varjossa poika suureksi sukeutuu", sanoo sananlasku.
Sopimusta seurattiin tarkalleen. Aamusilla, jo ennenkun lähdin aamukelloja soittamaan, herätin poikani neljän lyömällä ja toimitin hänet menemään mestarinsa luo. Minuun teki se iloisen vaikutuksen kun aamusella varhain tuon tuostakin huomaamatonna seisoin leipurin ikkunan edustalla katsellen, kuinka reippaasti poikani ryhtyi työhönsä, vaikka yltympärillänsä kaikki vielä nukkuivat sikeintä untansa eikä hiljaisuutta kadulla häirinnyt muu, kuin raastuvankaivon lotiseva vesi. Leipuri, jolla ei ollut omia lapsia, rakasti Valentinia kuin omaa poikaansa, ja tämä oli puolestansa niin kiintynyt isäntäväkeensä, että koetti katseesta arvata heidän sisimmän tahtonsa. Tehtävänsä toimitti hän vireästi ja kunnollisesti ja saavutti siinä ennen pitkää niin suurta taitavuutta, että vanha isäntä yhä enemmän ja enemmän vetäytyi liikkeestä syrjään, jättäen kaikki Valentinin käsiin. Niin ilahuttavaa kuin tämä olikin, ja varsinkin, kun mestari vuoden kuluttua vielä oli yhtä tyytyväinen poikaani, en saattanut kuitenkaan huolestumatta ajatella vanhaa sananlaskua: "Ei aamusta päivää kehuminen." Mikä nämä huolettavat ajatukset aiheutti, siitä tahdon seuraavassa kertoa.
Luin kerran vanhasta kirjasta kauniin, syvämielisen sadun, jota esivanhemmillamme oli tapana kertoa. Ammoisimpina aikoina, kun pakanuus hävitettiin ja elävän Jumalan palvelus pääsi saksalaisessa synnyinmaassamme alkuun, pakenivat pakanajumalat, kertomuksen mukaan, ristiä ja kätkeysivät n.s. Venusvuoreen. Täällä kuluttivat he aikaansa pakanallisessa irstaudessa ja saatanallisissa huvitteluissa. He eivät saaneet lähteä pois vuoresta, vaan olivat tuomitut olemaan siinä tuomiopäivään asti. Kumminkin aukeni vuori tuon tuostakin ja vuorenaukeamasta nousi pelimanni, joka maita mantereita kiertäen puhalsi kummallisia säveliä pillistään. Joka kuuli nuo houkuttelevat säveleet, tuli juurikuin lumotuksi, luopui isästä ja äidistä, vaimosta ja lapsista eikä välittänyt ajallisesta eikä iankaikkisesta menestyksestään — sen mieli hehkui yksinomaan vaan seuraamaan pelimannia ja hänen pilliään. Sanotun pelurin seurassa liikkui tosin alinomaa muudan uskolliseksi Eckartiksi nimitetty mies, jonka toimena oli varottaa ihmisiä antamasta lumoavien sävelten houkutella itseään, mutta harvatpa ottivat hänen varotusäänensä kuultaviin. Määrän täytyttyä vie pelimanni koko parven Venusvuoreen, jossa sen täytyy valan nojalla luopua uskostaan ja yhtyä saatanallisiin kemuihin.
Sadun merkitystä on helppo jokaisen ymmärtää. Pelimanni ihmeellisen, houkuttelevan pillinsä kanssa on kavala sielun vihollinen, joka kullekin osaa virittää oikean äänen ja tarkkaa aina oikeaan virteen, vierottaaksensa hänet pois Jumalasta ja tehdäksensä hänet välinpitämättömäksi pelastuksestaan. Uskollinen Eckart on Jumalan sana ja omatunto, jotka ihmiselle ilmoittavat totuuden sekä mitä kullekin seuraa, joka antautuu kiusaajan viettelyksille alttiiksi. Useimmat antavat kumminkin ikuiseksi vahingokseen Herran varotussaarnan kaikua turhaan.
Täten selitettynä satu voidaan sovelluttaa kaikkiin aikoihin. Niinpä oli muutama vuosi takaperin kaupungissamme juomaseura, jonka jäsenet kuulivat pillin säveleet viinilasien kilinässä. Näiden kilahtaessa he kilvan kiroilivat, riehuivat ja mellastivat, antaen täll'aikaa vaimojensa ja lastensa kärsiä kurjuutta kotona, kunnes he viimein kaikki suistuivat turmioon ja päättivät päivänsä onnettomalla kuolemalla. Sitte oli siellä muudan ohrasaksa, Mikko Hamsterloch, joka kuuli pillin saatanalliset houkutussäveleet kirkasten riksien kilahtaessa pöytään. Tämä helinä kaikui hänen korvissaan kovemmin kuin Herran käsky: "Älä ota kasvua eli korkoa", tahi kuin köyhien huokaukset. Lopultapa Fuchstadtin ja Winterhausenin välisellä tiellä muutamat keisarin sotamiehistä karkasivat hänen päällensä, ryöstivät hänet puhtaaksi ja hirttivät hänet tienviereiseen puuhun. Oli siellä vielä muudan Erlachin jääkäri, joka pelinoppain vierinnässä kuuli tuon hornan soiton, kunnes silmänsä sälähtelivät ja kätensä halusta värisivät, mutta hänenkin loppunsa oli surkea, josta tuonnempana vielä kerron. Sitten oli siellä majatalon isännän tytär, kaunis Rosamunda, joka kuuli viettelevät pillinäänet kun häntä kehuttiin seudun kauneimmaksi tyttöseksi, kunnes hän rajussa huimuudessaan karkasi erään värvääjän keralla ja tämän hylkäämänä vihdoin häpeätään peittääkseen heittäytyi sillasta virtaan ja ajelehti jään alle. Minä olin kauan aikaa hänen uskollinen Eckartinsa, mutta lopulta ei hän enää huolinut minua kuulla.