Sadulla on minun mielestäni vielä erinäinenkin merkitys siinä suhteessa, että nimenomaan sanotaan pelimannin aika ajoin lähtevän vuoresta ja puhaltavan hornan-säveleitään maailman kuulten. Näemmehän kuinka kaikki saattaa mennä tasaista kulkuaan mainittavampaa tapahtumatta pitkän vuosisarjan kuluessa. Mutta tulee sille yhtäkkiä aikoja, jolloin hurja temmellyksen halu juovuttaa ihmiskunnan. Talonpoika ei tahdo enää astua auransa perässä, vaan pyrkii herraksi; käsityöläinen halveksii ammattiaan, joka kuitenkin kaikitenkin nojaa kultaiseen maaperään, ja antautuu haaveiluihin miten vaivatta voisi rikastua; nuorukaiselle käy elämä isänkodissa ahtaaksi; alamaiset pyrkivät mestaroimaan vallanpitäjiä, seurakunta opettajaansa — kelvottomat luulevat olevansa maailmanparantajia ja maankiertäjä antautuu apostoliksi; halveksitaan mikä on pyhää ja heretään uskomasta ja noudattamasta taivaallisen kuninkaan lakejakin. Koko maailma hourii, pyritään korkeammalle lentämään, kuin siivet kannattavat ja nähdään kaikkinaisia haavekuvia: mies mieheltä rähistään, että isien rakentama huone on laho, että vaatetus, joka niin kauan on suojannut ja lämmittänyt ruumista, on ahdas, ollaan kerkeitä repimään ja hajottamaan, poisheittämään ja likaan polkemaan mitä esivanhemmat ovat hyvänä pitäneet, luovutaan kutsumuksesta, onni ja tulevaisuus pannaan uhkakoetuksille alttiiksi ja yleensä tahdotaan niittää sieltä, mihin ei olla kylvetty. Nämä ovat aikoja, jolloin saatana on valloitusretkillään ja hornanpilli soi, hurmaten ja lumoten ihmisiä, kunnes Korkeimman kurittava vitsa heidät jälleen palauttaa järkiinsä ja masentaa heidän mielensä.

Semmoinen aika oli meilläkin uskonsodan alkaessa, ja vaikka sodan ies jossakin määrin oli lannistanut kiihkon vimmaa, ei kansa ollut ylpeyttä seuranneesta toivottomuudesta vielä täysin toipunut. Ei haluttanut: ketään hiljaisuudessa ja rukouksessa nauttia omaa leipäänsä. Maanmies hylkäsi auransa, jättäen peltonsa orjantappuroita kasvamaan ja ryhtyi kaivamaan aarteita tai liittyi rosvoilijoihin; käsityöläinen pani höylän ja neulan syrjään ja ryhtyi valmistamaan kultaa tai harjoittamaan muita noitakeinoja; tilalliset porvarit möivät tilansa taloineen ja lähtivät vieraille maille onnensa etsintään; nuoret tahtoivat mielemmin liehua maailmalla sotaväen mukana, kuin takoa onnensa kotosalla isän ammattikunnassa. Yhtä väkinäisesti, kuin tämä suku otti Jumalan sanan vastaan, uskoi se esi-isäin kristillisiin tapoihin. Edellistä he pitivät vanhentuneina satuina, joille ei ollut annettava mitään arvoa ja jälkimäisiä narrimaisena tapana, joilla kumpaisillakin sopi mukavasti petkuttaa tyhmänsekaisia talonpoikia.

Tähän hillittömään raivostumiseen eivät vähimmin olleet syynä riettaat sotamiehet, joita vuodesta vuoteen täällä majoitettiin ja olivat herroja mielestänsä. Nämä hurjat roistot, jotka eivät peljänneet Jumalaa eivätkä ihmisiä, herättivät nuorisossa vastenmielisyyttä uskoon ja jumalanpelkoon, ahkeruuteen ja säästäväisyyteen, kuuliaisuuteen ja nöyryyteen. Nuorukainen ei ollut mies mielestänsä ennenkun oli saanut olkavyön, sulat hattuunsa ja miekan vyöllensä.

Parisen vuoden kuluttua aloin huomata, että mestari Orplich ei ollut enää yhtä tyytyväinen poikaani kuin ensi alussa. Tosin ei hänellä ollut erityistä moitittavaakaan, mutta kun pyysin häntä tarkemmin selittämään syytä tyytymättömyyteensä, sain häneltä kulloinkin seuraavan vastineen: "Minä en saata hänestä enää pitää, hänellä ei ole enää halua työhön, eikä — saattepa nähdä, — tästä ikänä mitään hyvää seuraa." Useita kertoja kehotin Valentinia vilpittömästi minulle tunnustamaan kaikki, mutta hän keksi aina verukkeita. Sattuman kautta pääsin vihdoin totuuden jäljille.

Neljäs luku.

Valentin kirjurina.

Hän onnen jo parhaan saavutti,
Sen armosta taivas häll' antoi;
Mutt' orja, kaikki jolt' puuttuvi
Ja raskaimman ikeen mi kantoi —
Hän suotta vaan etsivi onneaan,
Saa haudan hän palkaksi vaivoistaan.

Schiller.

Noustessani eräänä aamuna tavallisuuden mukaan huomenkelloja soittamaan ja herättämään Valentinia, kuulin kadulta kovaäänistä puhelua ja hevosjalkain töminää. Schönbergin rykmentti, joka oli majaillut kaupungissamme miltei koko talvikauden, hankkiutui lähtöön. Joka taholla riensi ratsumiehiä ulos taloista, taluttivat hevosensa talleista ja pitelivät käsissänsä tulisoihtuja, joiden loistossa kypärit välkkyivät ja rintavarukset tulena kiilsivät. Väki kävi asemilleen aukialle kentälle kirkon edustalla, vastapäätä ikkunoitani. Eversti Schönbergin komennettua "eteenpäin" kajahuttivat hevosmiehet torvien säesteellä sotilaslaulun, jota näinä melskeisinä aikoina varsin yleisesti laulettiin ja jossa soturin kaatumista isänmaan puolesta kiitetään mitä ihanimmaksi ja suloisimmaksi. Laulu, jonka J.W. Zinkgref on sepinnyt v. 1624, kantaa ilmeisesti sen aikakauden leimaa, jolloin se on ilmestynyt ja alkaa näin ikään:

Tääll' loppua ei jalompaa voi olla,
Kuin eestä kuninkaan ja maansa kuolla;
Jos niiden, eestä milloin kuolla saisin,
Mä riemumiellä täältä eroaisin.