Minä olen rauhanmies, ja jos taivaallisen musiikin on vaikuttaminen jotain sydämeeni, tulee sen urkujen sävelinä tungeita sinne. Mutta kun torvien mahtava soitto ja ratsumiesten laulu niin selvänä ja täyteisenä kajahti raikkaassa aamu-ilmassa, niin tuntui minunkin mielessäni outoa herkkyyttä. Torvenäänelle on ominaista, että se sotaisella räikynnällään saa tappelunhalun ihmisessä viriämään, eikäpä yksistään ihmisessä, vaan jalommissa eläimissäkin. Raamatussa sanotaan hevosesta, että se kulloinkin, kun torvet räikyvät, kuorsuu mahtavasti jo matkojen päästä sodankahakkaa vaistoten. Enkä minä pidä sitä oikeana miehenä, jonka povessa torvien ääni ei saa rohkeuden, uljuuden tunnevireitä täyteen liekkiin leimahtamaan.
Mieli täynnä tällaisia ajatuksia menin poikani vähäiseen huoneesen, jossa tapasin hänen seisomassa ikkunansa luona, kyyneleisin silmin tähystellen poistuvia sotamiehiä. Vakaasti kehoitettuani häntä ilmaisemaan aiheen suruunsa, lupasi hän viimeeltäkin tunnustaa kaikki. Elämä, jota hänen tähän asti päivästä toiseen oli täytynyt viettää, ei tyydyttänyt häntä, se oli liiaksi kurjaa ja mitätöntä, arveli hän. Nähdessänsä sotamiesten lähtevän riemukkaasti laulellen niin kuin elonleikkuumiehet, jotka kiiruhtavat vainioilleen, niin hän tunsi itsensä kuin kahlehdituksi, torniin teljetyksi, kaihoten vapautta, iloa ja mainetta. Hän halusi mielemmin kuolla, kuin jatkaa senkaltaista elämän rehjintää. Leivinkaukalon ääressä hän ei enää halunnut seista — kohtalonsa saattoi tuskin huonommaksi kääntyä, mutta paremmaksi kyllä.
Vihoissani kysyin häneltä, tahtoiko hän kernaammin totella rumpua niinkuin niin monet muut pahantapaiset pojat, jotka uppiniskaisuutensa takia olivat joutuneet syntiin ja häpeään ja saattaneet surua ja tuskaa isälleen ja äidilleen. Hän vastasi:
"Enpä suinkaan; äsken vasta sattui kaupunginvouti näkemään käsialani ja arveli vahingoksi, että minut oli tuomittu käsityöläiseksi. Hän sanoi mielellään ottavansa minut kirjurikseen, jos vain itselläni oli halua siihen. Olihan tuo selvä Jumalan viittaus ja teidän, isä, ei olisi asetuttava onneni tielle, vaan hyväntahtoisesti ja mielellään suostuttava ehdotukseen, että hyvällä omallatunnolla voisin uuden kutsumukseni uran alkaa. Teille, rakkaat vanhemmat, tulisi minusta silloin ihan varmaan iloa olemaan."
Näin kyllä ett'ei poikani sydän ollut uudestisyntynyt eikä nöyryyden kukka ollut siihen juuriansa juontanut, yhtä hyvin kuin tajusin, ettei kaupunginvouti ollut oikea mies parantamaan Valentinin ylpeyttä tai saattamaan hänessä oikean kristillisen mielen taimimaan. Hän oli peräti vähän elleihän ollenkaan tolkulla Jumalan sanasta ja kristillisyydestä, jos kohta hän muuten oli hyvänsävyinen, hiljaismielinen mies; mutta nykyisiin oloihin katsoen ei hänen tarjouksensa ollut ylenkatsottava. Siihen siis myönnyin, vaikka tosin raskaalla mielellä, ja lähdin kaupunginvoudin luoksi pyytääkseni, että hän ensin panisi poikani koetteelle, nähdäkseen soveltuiko hän tarjona olevaan toimeen, johon kysyttiin selvätajuista ymmärrystä ja sukkelaa, luotettavaa kättä. En salannut häneltä huolianikaan, jotka poikani aatostapa oli minussa herättänyt.
"Ulrik", hän sanoi, "te olette hurskas ja ymmärtäväinen mies tavallanne, mutta luulette, että jokaisen kelvatakseen johonkin, täytyy ajatella ja puhua kuin mikin pappi tahi koulumestari. Pojastanne ei silti ole tuleva kumpaistakaan, vaan mies, joka oivaltaa miten maailmassa on eteen päin pyrittävä — siksipä antakaa hänen seurata taipumustaan. Eihän poika ole tosin uusi ihminen, niinkuin teillä on tapana sanoa, mutta on sen sijaan älykäs ja nöyrä, luonnostansa iloinen sekä on hänellä kunniantuntoa. Tyytykää nyt toistaiseksi siihen, niin kaikki on käyvä hyvin. Laittakaa te poika tänne, ja jos hän edelleen edistyy yhtä hyvin kuin tähän saakka, tulemme sekä te että minä saamaan kunniata hänestä."
Niin tehtiinkin. Margareeta puolisoni hymyili kyyneltensä takaa kun poika oli riisunut yltään leipurin mekon ja seisoi hänen edessään kauniissa mustassa puvussa, jonka kaupunginvouti oli hänelle teettänyt, ja miekka kupeellaan. Kaupunginvouti kehui häntä ylenmäärin, mutta minulla sitä vastoin ei hänestä siitä käsin ollut sanottavaa iloa. Mitä kauemmin hän tuli olleeksi uuden isäntänsä seurassa, sitä enemmän hänen sydämensä vierautui lapsuuden kodostaan. Ei hän tosin jumalanpelkoa pitänyt pilkkanaan, multa silminnähtävää oli, ettei hän pannut arvoakaan sille, kuin jumalanpelosta johtuu. Maine ja kaupunginvouti, kas ne hänestä olivat paljoa korkeammat, kuin Jumala ja hänen sanansa; isää ja äitiä kunnioitti hän rehellisinä, kunnon ihmisinä, mutta heidän mielipiteensä olivat hänestä liiaksi typerät ja vanhentuneet soveltuaksensa nykyaikaan. Tultuansa iltasilla kotiin ei hän enää viihtynyt sisarustensa seurassa, vaan oli tyly ja kopea heitä kohtaan. Aina keksi hän syitä lähteäksensä ulos myöhempään illalla ja palasi vasta ehtoorukousten jälkeen; samoin lähti hän jo aamusillakin varhain estyäksensä ottamasta osaa kotihartauteen. Selitettyäni mitä vauriota sanan ja rukouksen laiminlyömistä seuraa, sanoi hän isämeitää voitavan yhtähyvin rukoilla yksinäisyydessä ja että yhtä paljon kunnioittaa Jumalaa, kun toimella ja ahkeruudella toimittaa maalliset tehtävänsä.
Poikani lopulliseen kääntymiseen hyvältä tieltä ei puuttunut enää muuta, kuin huono seura, ja sitäkin valitettavasti kyllä piankin tarjoutui.
Viides luku.
Erlachin jääkäri.