Herra ei mielisty hevosten väkevyyteen, eikä hänelle kelpaa miehen sääriluut. Herralle kelpaavat ne, jotka häntä pelkäävät, ja jotka hänen laupiuteensa uskaltavat.
Ps. 147: 10, 11.
Seinsheimin ruhtinaan kartanoon oli puoli vuotta takaperin otettu uusi jääkäri, syntyänsä böömiläinen, joka sitä ennen oli palvellut sotaväessä monta vuotta. Hän kävi joka jumalainen viikon päivä kaupunkimme ravintolassa, jyllästi siellä sotamiesten kanssa, joi ja pelasi; näöltänsä hän oli kuin paha omatunto. Hän ei sanonut hyvää päivää eikä kiitoksia kellenkään eikä pitänyt ketään puhuttelun tahi vastauksen arvoisena ei majatalossa, ei liioin muuallakaan, istuihan vaan liikkumattomana ja mykkänä oluttuoppinsa ääressä, jok'ikistä ikäänkuin vihaten tai halveksien. Vasta kun pelinopat otettiin esille virkosi hän ikään kuin eloon. Vaikeata oli kumminkin sanoa kumpiko oli hirvittävämpää: kauheat kirouksetko, joita tursusi hänen huuliltaan kun hän menetti pelissä, tahi tuo ilettävä nauru, joka virnistytti hänen kasvonsa katalan näköisiksi, kun onni oli hänelle suosiollinen.
Kun kansa sunnuntaisin meni kirkkoon, niin hän seisoi majatalon edustalla, katsellen kirkkoon menijöiden jälkeen virkkamatta halaistua sanaa. Huulillansa karkelehti perkeleellinen pilkanhymy ja toisella kädellään silitteli hän halveksivan näköisesti pitkää partaansa. Kun portinvartija Veit Geissendörfer tämän johdosta ilmaisi paheksumisensa lisäten, että viranomaisten määräyksestä majatalon tuli jumalanpalveluksen aikana olla suljettuna, niin hän sylkäsi Veitille tiuskaten röyhkeästi, että kaupunginvouti saattoi rangaista häntä, jos hänen teki mieli. Omasta puolestansa sanoi hän välittävänsä viisi viranomaisista tahi heidän sunnuntaistaan.
Moisesta loukkauksesta närkästyneenä portinvartija ilmoitti asian kaupunginvoudille, tarjoutuen panemaan jääkärin kiinnikin, mutta jokainen koetti mahdollisuutta myöten karttaa tätä miestä eikä kaupunginvoutiakaan haluttanut olla missään tekemisissä hänen kanssansa, varsinkin kun jääkärillä oli sotamiesten joukossa paljon puoltajia.
Kuinka olisin voinut aavistaakaan, että mokomalla hirtehisellä tulisi olemaan jotakin yhteyttä minun rehellisen nimeni kanssa. Ja kuitenkin hänen kanssaan juuri poikani Valentin tuli läheiseksi ystäväksi. Lähimpänä aiheena siihen oli seuraava:
Jalon Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin kulkiessa joukkoinensa v. 1631 meidän paikkakuntamme läpi, hänelle kerrotuin millaiseen kurjuuteen täkäläinen porvaristo, tunnustaen samaa uskoa kuin kuningaskin, oli joutunut tavantakaa uudistuvain keisarin sotaväen majoitusten takia. Kuninkaan sydän heltyi ja hän päätti hankkia meille huojennusta; meille annettiin vapaakirja, jossa säädettiin, että Ruotsin sotaväki, jalkamiehet tahi ratsuväki, ei saanut yhteen vuoteen asettua Sommerhauseniin. Näen vieläkin edessäni hänet, tuon kunnianarvoisen, ritarillisen sotaurhon, kuinka armiaasti ja alentuvasti hän otti kuultaviinsa värisevän pormestarimme valituspuheen ja, kääntyen sitten upseereihinsa, lausui jaloa harmistumista osottaen:
"Olisipa meidän puoleltamme kovasti huonoa, jos me ruotsalaiset jättäisimme uskonveljillemme yhtäläisen muiston jälkeemme, kuin keisarin väki, — Jumala siitä varjelkoon! Meidän on hankkiminen apua näille poloisille ihmisille."
Monet porvareista, jotka ruotsalaisten lähetessä pakenivat kaupungista, tulivat nyt takaisin luottaen kuninkaan sanoihin; otettiin niin ikään esille mitä ruokavaroja vielä oli jälellä sekä rahat ja kalleudet, jotka olivat siellä ja täällä kätkössä olleet. Luultiin näet pahimmasta nyt päästyn. Mutta ei aikaakaan niin saapui kaksi ruotsalaista majoitusmestaria ilmoittaen, että neljäkymmentä rakuunaa oli heidän perästään tulossa, ja käskivät kaupungin asukkaita heti toimittamaan viiniä ja lihaa miehistölle sekä rehua hevosille. Kaupunginvouti näytti Kustaa Aadolfin antamaa vapaakirjaa, mutta sitä ei huolittu ottaa huomioon. Hätä ei lue lakia, oli heidän ainoa vastauksensa ja vielä he väittivät, ettei heidän kuninkaansa, jos hän olisi saapuvilla, estäisi sotilaitaan hankkimasta itselleen tarpeellista virkistystä; sitäpaitsi oli kuningas tätä nykyä kaukana Reinin seuduilla päin. Kun majoitusmestarit olivat tehneet tehtävänsä, lähtivät he ravintolaan, missä jääkäri, joka tavallisuutensa mukaan istui oluttuoppinsa ääressä, hetikohta liittyi heihin.
Muudan ruotsalaisista sotureista, eräs torvensoittaja, joka oli tuokion aikaa terävästi silmäillyt jääkäriä, lausui yhtäkkiä: