Venäläisten joukossa oli eräs, joka osasi suomen kieltä. Tämä kutsuttiin esille, ja nyt alkoi kummallinen tutkimus.
»Sano hänelle», huusi upseeri tulkille, »että hän elävältä poltetaan!»
»Minä tiedän sen; mitäpä siitä!» vastasi Hannu; ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.
»Sano hänelle, että hän ensin piestään!»
»Vähät siitä! Nuo tuolla olen minä kumminkin surmannut; se on minun kunniani. Pieskää vaan minua!»
Nuorukaisen vakaa käytös ja jäykät vastaukset vaikuttivat upseerissa ihan toista kuin läsnäolevat sotilaat olivat ajatelleet. Kun upseeri oli kuullut Hannun viimeisen vastauksen, jäi hän seisomaan katsoen pitkään poikaa. Hannu ei tiennyt muuta odottaa, kuin että seuraava sana upseerin suusta olisi hänen tuomionsa. Hän pani kätensä ristiin rinnallensa, ja uhkaavilla silmillä katseli hän tuomariaan.
Kaksi ajatusta näkyi upseerissa taistelevan. Väliin loi hän silmänsä kytevään nuotioon, väliin kuoliaaksi ruoskittuun sotilaasen päin. Vihdoin näkyi hän päättäneen. Sanan sanoi hän ja viittasi sormellaan kenttää. Sanaa ei Hannu ymmärtänyt, mutta mitä sana sisälsi, sen huomasi hän; sillä samassa tarttuivat lähellä seisovat häneen, ja voimatta suurta vastarintaa tehdä oli poika parka heitetty kumoon kentälle.
Hannu arvasi, että sama kuolema, joka vartialle oli osaksi tullut, oli hänelle määrätty. Ja vaikka hän jo itsekseen oli sanonut jäähyväiset elämälleen, kävi nyt, kun kuolema oli hänen silmäinsä edessä, kummallinen, kauhistava pelko hänen sydämensä läpi. Mutta mitä auttaa pelko kuolemassa! Pelko ei pelasta.
»Nyt tarvitsemme kaikki järkemme», oli Hannu sanonut järvellä veneissä istuville. Nyt, jos koskaan, tarvitsi hän itse kaiken järkensä.
Nero keinon keksii! Sen sananlaskun tunsi Hannu. Mutta jos kysytään neroa keneltäkään, niin sitä kysytään siltä, joka semmoiseen pulaan on joutunut, johon nuorukaisemme tässä, jos on hänellä mieli semmoisesta pulasta päästä. Väärin sanoisimme, jos lausuisimme Hannulla olleen tässä tällaista pelastavaa neroa. Mutta vaikka pahoissa pulissa nero ei itseään tunne, ei ajatusten perustuksiin nojau, niin, jos sitä kenellä on, se ihmisen itsensä siitä tietämättä pukeutuu muotoon, tuskissa ikäänkuin irtaupi ja synnyttää seikkoja, jotka, jolleivat kohta pelasta, kumminkin ajaksi keskeyttävät tapausten kulun.