Kun Hannu kipeästi tunsi, mikä häntä odotti, kärsi hän sanaa sanomatta vähän aikaa. Yht'äkkiä huusi hän: »Tätä työtä, te roistot, ette tee kostamatta!»
Mitä hän näillä sanoilla oli sanovinaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Kentiesi toivoi hän kostoa siltä isänmaalta, jota hän rakasti, vaikka tietämättään. Olkoon miten ollee tämän hänen toivonsa laita, näissä sanoissa oli kumminkin se syntysana, joka hänen eloon palautti. Että hänen sanansa oli kuultu, sen huomasi Hannu kohta; sillä pyövelit lakkasivat häntä lyömästä, ja tulkki käänsi hänen sanansa upseerille.
»Mitä näillä sanoilla tarkoitat?» oli kysymys, joka iskujen sijasta seurasi.
Nyt oli Hannun ajatus saanut suunnan. Hän ei suoraan kysymykseen vastannut; hän vaan lausui: »Sen sanon, että minun voitte tappaa yhdellä tahi toisella keinolla; mutta tappakaa vaan, itsepä sitten näette, kenenkä tapoitte!»
Nämä sanat saivat pitkän keskustelun upseerein välillä. Mutta mitä siinä keskusteltiin, sitä ei Hannu ymmärtänyt. Että hän oli aiottu joksikin muuksi kuin uhriksi kuolleiden vihollistensa haamuille, sen huomasi hän siitä, että hän nostettiin ylös ja että hän vietiin huoneesen.
Mitä siellä tapahtui, se on kerrottava, koska huoneessa kypsyivät Hannun äsken syntyneet ajatukset, jotka saivat kertomuksemme seikat ihan toiselle tolalle. Miksi upseerit luulivat Hannua, se tosin ei ole tiedossamme; mutta ettei häntä enää niin halpana pidetty kuin hän todellakin oli, sen huomasi nuorukainen kohta. Hänen hämärät sanansa ja urhea, peloton työnsä oli tämän vaikuttanut. Hannu älysi asemansa, vaikka ei aivan selvään, niin kumminkin osaksi.
Täällä nyt koettivat upseerit kaikin päin tiedustella Hannulta asioita, ja hän tiesikin heille vastata. Mutta aivan paljoa viisaammiksi eivät viholliset tulleet. Hannu osasi antaa viittauksia semmoisia, mitkä saivat venäläiset hämmästymään. Ja kun hän kerran oli sanoillansa ja sanomillansa sen voittanut, oli hän samalla itse voiton puolella. Upseerit näkyivät unohtaneen, mitkä tuhotyöt hän, yksityinen, oli aikaan saanut. Pääasialliset tiedot, joita Hannu antoi, olivat seuraavat:
Suomalaiset olivat tarttuneet aseisin, olivat vannoneet tappaa jok'ainoan vihollisen. Paikkakunnilla, missä venäläiset olivat käyneet, oli väki kokoontunut ja salaa alkanut marssia heidän jäljissänsä. Mouhijärvellä ja Kyrössä oli samaten väki tarttunut aseisin, jotta nyt, kun venäläiset olivat suomalaisten käsissä, yleinen surma heitä uhkasi. Siihen lisäksi tiesi Hannu kertoa, että nämä hankkeet olivat varsin salaisesti toimitetut, jottei venäläisten pääarmeija saisi siitä vähintäkään tietoa. Sen osan vihollisia, joka nyt Suoniemessä majaili, sanoi Hannu suomalaisten arvanneen noin pariksi sadaksi mieheksi, vaikkei hän voinut tätä ihan todeksi vakuuttaa. Näillä tällaisilla tiedoilla, joita hän vähitellen ja ikäänkuin pakosta jakeli, sai hän vihollisensa yhä enemmän hämmästymään, varsinkin kun hän lisäsi: »Puhunko valetta vai totta, sen olette minun äskeisestä käytöksestäni nähneet. Me olemme vannoneet oman kuolemamme uhalla kostoa. Ettemme apua hae liittolaistemme paljoudesta, sen olette te huomanneet. Jokainen meistä on valmis kuolemaan».
Tämä viimeinen puhe suututti kumminkin hirmuisesti toista upseeria. Paljastetuin miekoin oli hän valmis ryntäämään Hannua vastaan. Mutta tästä esti häntä toinen, ja pitkä keskustelu alkoi taasen upseerein välillä. Tämän keskustelun kestäessä ennätti Hannu taasen miettiä, ja kuta enemmän hän mietti, sitä enemmän rupesi hän yhä toivomaan omaa pelastustaan.
Vihdoin oli keskustelu loppunut. Mutta tämä oli synnyttänyt kummallisen esityksen, joka nyt Hannulle tehtiin.