»Elämäsi on meidän vallassamme; mutta me tahdomme armahtaa sinua, jos sanot, mihin aikaan suomalaisten on aikomus karata meidän päällemme. Sen lisäksi tulee sinun sanoa, millä tavalla voimme tätä päälle karkausta välttää».
»Etten minä kuolemata pelkää, sen luulen jo teille näyttäneeni. Mutta kumminkin, koskei minulle vihollisenkaan kuolema ole mieleen, jos vaan sitä välttää voin tahdon vastata kysymykseenne. Kun aurinko on täydelleen noussut taivaalle, silloin pelastakoon itsensä kuka teistä voi. Vieläpä tahdon lisätä pelastuksen keinonkin. Teidän hallussanne on suuri kirkkovene ja joitakuita toisia pienempiä. Paetkaa mannermaalta jollekulle saarelle, niin kauan kuin aikaa on, ja odottakaa siellä, kunnes suomalaiset ovat ohitse kulkeneet».
Mitä Hannu tällä neuvollansa tarkoitti, lienee varsin vaikea sanoa. Kentiesi ei ollut hänellä mitään muuta juurta tähän lauseesensa kuin tämä: »Joka aikaa voittaa, sille voitto koittaa».
Toinen upseereista, sama, joka olisi tahtonut paikalla surmata Hannun, katsoi häntä kauan epäilevästi: Vihdoin kysyi hän:
»Mikä takaa, ettet sinä petä meitä?»
»Se, että teillä on veneet, että te niillä pääsette minne tahdotte», vastasi Hannu.
Tämä vastaus tyydytti nähtävästi epäilevää. Upseerit taasen juttelivat keskenänsä. Seuraus tästä oli, että muutamia sotilaita kutsuttiin sisälle ja näille annettiin nyt useita käskyjä, jotka näkyivät kummastuttavan heitä.
Kun Hannu arveli vihollisten luvun pariksi sadaksi mieheksi, oli hän erehtynyt. Kuljun ja Kauniaisten tienoilla ei heitä ollut viittä tahi kuuttakymmentä enempää. Tämä tosiasia, hämmästys ja pelko saivat upseerit uskomaan Hannun sanoja. He olivat antaneet käskynsä Hannun neuvon mukaan, olivat aikoneet paeta pois mannermaalta. Kuljun kirkkovene oli rannassa; rosvot olivat sen sinne tuoneet. Sillä oli venäläisten aikomus matkustaa. Mutta jos olisi Hannu ymmärtänyt upseerien kieltä, olisi hän myöskin ymmärtänyt, että vihollisilla oli aikomus kulkea järven poikki Tottijärvelle päin.
Kauniina nousi aurinko. Taivas oli pilvetön kuten eilenkin, ja ilma tyyni. Kun upseerit ja Hannu huoneesta palasivat, oli vihollisjoukko pihalla. Sieltä nyt marssittiin rannalle. Jos Hannu parka luuli antamainsa tietojen tähden, nyt pääsevänsä vapaaksi, niin siinä pettyi hän. Kun joukko rannalle lähti, jäi hän seisomaan; mutta pian huomasi hän, ettei tätä hänelle sallittu. Ja kun hän tämän huomasi ja näki, millä vihan silmällä venäläiset häntä silmäilivät, niin aavisti hän, että vasta kuolemassa hän vapautensa saisi. Ja ennenkuin kuolema hänet saavuttaisi, saisi hän seurata venäläisiä, ken tietää kuinka pitkälle. Se oli hänen ilonsa kumminkin, että viholliset olivat koukkuun tarttuneet ja nyt olivat valmiit jättämään sen paikkakunnan, missä Sanna asui.
Hiljaa ja hitaasti viilsi vene kirkasta järven pintaa. Hannu istui perässä upseerein vieressä. Täällä sai hän vielä vastata moniin kysymyksiin, joita upseerit hänelle tekivät; hän sai kertoa, mitä ja minkälaisia maita oli järven tuolla puolen, olivatko paikat siellä asutut j.n.e. Hannu vastasikin toden mukaisesti, kunnes hän huomasi, että venäläisillä oli aikomus järven toiselle puolelle soutaa. Silloin rupesi hän miettimään keinoa, miten vapaaksi päästä.